Vigeland ja vähän jännitystä peliin!

Foreca ei tällä kertaa pettänyt, vaan aamu aukesi aurinkoisena. Sopeutettiin jo sisäisiä kelloja Suomen aikaan ja oltiin pyörien päällä jo klo 8. Suomen aikaa siis klo 9. Päästiin sopivasti aamuruuhkaan. Pyöriä meni ohi oikealta ja vasemmalta, aivan kuin olisi ollut Imatran ajot. Norja on ihmeellinen maa: pyöräilijät ajaa kovaa ja autoilijat hiljaa.

Nina oli vannottanut, että Vigelandin puistossa pitää ainakin käydä, kun on Oslossa, ja tietysti tottelin. ”Vigelandin puisto tai ”Patsaspuisto” on eräs Norjan kuuluisimmista nähtävyyksistä. Se sijaitsee Frognerin puistossa ja siellä on esillä yhteensä 212 Gustaf Vigelandin tekemää patsasta. Vigeland myös suunnitteli puiston rakenteen ja maisemat. Vigelandin puisto on pinta-alaltaan yli 320 hehtaaria. Puistossa käy vuosittain yli miljoona kävijää”.  Lähde Wikipedia.

Puisto oli täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia ihmispatsaita. Suihkulähdettä kannatteli useampi mieshahmo ja ympärillä 20 patsasta kuvasivat ihmisen elämän syntymästä kuolemaan. Sama teema jatkui puiston korkeimmalla paikalla seisseessä patsaassa. 17 metrisessä, yhdestä kivestä veistetyssä tolpassa oli 121 ihmishahmoa! Miten ihmeessä ennen tietokoneaikaa Gustaf pystyi sellaisen suunnittelemaan? Eri asia nykyään: 3D-tulostin vaan surraamaan ja siinä se on. 

Yksi puiston kuuluisimmista yksittäisistä patsaista on kiukkuinen poika. Tuli ihan mieleen Nuppu, kun suosikkipari putosi Amazing racessa. Toinen paljon kuvattu on patsas, jossa ihmishahmoja on kiertyneenä toisiinsa renkaan muodossa. Kuvasin tietysti myös ne sekä ison määrän aamukasteisia kukkia. Ehkä minussa asuu sittenkin syvällä pieni viherpeukalo? Todella syvällä.

Kiertelimme puistossa reilun tunnin ennen turistibussien tuloa. Kun ihmisiä alkoi tulla, lähdimme etsimään kahvilaa. Tai ensisijaisesti vessaa, jos rehellisiä ollaan. Pyöräiltiin Aker Bryggen trendikkäälle satama-alueelle, mutta siellä ei ollut yhtainutta peruskahvilaa. Starbucks tietysti oli, mutta periaatteessa vältän niin suurta ketjua. Pitäydyin periaatteessani. Itse alueella oli kiva pyöräillä ja ihmetellä kerrostaloja, joiden ”alapihan parkkiruuduissa” ei ollutkaan odottamassa autot vaan veneet. Petrin unelma se vene pihassa, minun se kerrostalo isoine parvekkeineen.

Lopulta löydettiin yleinen 50 sentin vessa, johon änkeydyttiin tietysti molemmat yhtaikaa. Ei tarvitse molempien maksaa. Ehkä juuri tuo 50 senttiä oli miljoonan alku, ei voi tietää. Juotiin ”lähtökahvit” leipomossa ja syötiin jättikokoinen suklaakakkupala. Kerran vielä pyöräiltiin rantaa pitkin autolle. Heippa Oslo! Vigeland nosti pisteitäsi, 8,5.

Puoli kahdentoista maissa lähdettiin tuuppaamaan kohti Ruotsin rajaa ja Kappelskäriä. Eilen päästiin ensimmäisen kerran sitten Ruotsin läpiajon ajamaan tietä, jonka rajoitus oli 100 km/tunnissa. Tänään toisen kerran E18 tiellä. Norjassa rajoitus oli useimmiten 70 km/h tai 80 km/h. Ja tämä ei todellakaan tarkoittanut, että olisi voinut ajaa niin lujaa, ellei ollut välitöntä tarvetta päästä hengestään. Keskinopeus oli 60 km/h. Kilometrejä ei kannata Norjassa ahnehtia.

Matkalla poikettiin kerran tekemään ruokaa ja kerran keittään kaffet. Siirryin minäkin Ruotsin puolella rattiin ja ajoin 1,5 tunnin pätkän. Outoa oli pitkästä aikaa. Aikaa piti olla ruhtinaallisesti, mutta jossain Örebron jälkeen osuttiin hirveään liikennehilloon! Petri näki savupilven jossain edessä. Paloautoja meni ja tuli, jono vaan kasvoi. Googlasin kouluruotsillani ”olycka E18 Örebrö” ja bing! Asuntoauto paloi parin kilometrin päässä. Näytti netin kuvassa samanlaiselta Morelolta, joka oli yötä Oslon matkaparkissa ja lähti juuri edellämme kohti Ruotsia. Ihan hirveätä. Ihmisille ei onneksi käynyt kuinkaan. En nyt laita tähän kuvaa mitä isosta asuntoautosta jäi jäljelle, mutta voin sano että ei yhtään mitään.

Aikaa kului, kului ja kului. Jono seisoi ja seisoi. Alkoi uhkaavasti näyttää siltä, että laivaan ei ehditä. Ei ainakaan lähtöselvitysajan puitteissa. Juuri viimeisellä hetkellä jono alkoi liikkua KAHDEN TUNNIN odotuksen jälkeen. Kaivoin esiin Kapellskärin lähtöselvityksen numeron, Petri laittoi kaasun pohjaan ja minä lähetin vienon pyynnön sinne jonnekin. Päätettiin että jos ei ehditä, niin yritetään aamulaivaan, vaikka netin mukaan se oli täynnä. Myyntipalvelu aukeaisi vasta, kun laiva olisi jo kaukana menossa. 

Dieselikin oli tietysti vähissä. Google mapsista katsoin bensa-aseman, joka olisi heti jossain rampissa. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Kaivoin jo pankkikortin valmiiksi, Petri kaartoi mittarille, kortti sisään, 20 litraa ainetta tankkiin ja menoksi. Hinta ei sattuneista syistä kiinnostanut yhtään. Kaasu pohjassa suomalaisten formulakuskien perintöä kunnioittaen Petri ohitteli kaikki rekat ja melkein kaikki muutkin autot. Kun matkaa oli jäljellä tunnin verran, soitin lähtöselvitykseen ja kerroin, että tullaan myöhässä. Ystävällinen nainen kysyi vaan onko varausta ja onko meillä pikkuauto vai rekka. Ei kun ”camper”. Tervetuloa! Voi että tuntui ihanalta.

Ei meidän maailmamme olisi kaatunut, vaikka oltaisiin päästy vasta aamulauttaan. Olihan meillä lämmin koti missä nukkua. Mutta meidän laivaliput oli tietysti supertarjouksesta, eikä niissä ollut vsihto-oikeutta, joten uudet liput olisi pitänyt ostaa. Ja minä olisin missannut SF Blues Caravanin keikan, johon olin menossa Nupun kanssa. Petrin Maailman tangokin olisi typistynyt entisestään. Eli harmittanut olisi kyllä vietävästi.

Laivassa!

Oslo - siisti ja asiallinen

Herättiin lehmien mylvimiseen ja kuorma-auton peruutuspiippaukseen neljän jälkeen. Auto toi täydennystä viereiseen Spariin, jonka takapihalla oltiin yö. Käytiin itsekin täydentämässä varastoja, ei nyt ihan aamuyöstä sentään. Ensin Sparista kotiintuotavaksi aitoa norjalaista voita (Petrin mielestä aivan erilaista kuin suomalainen voi) ja myöhemmin tankki täyteen dieseliä. Eilen diesel maksoi matkan varrella yli 1,60, joten ei todellakaan tankattu niin kallista. Päätettiin tulla vaikka pyhällä hengellä kunnes hinta on 1,40. Olihan se.

Jo ennen kymmentä oltiin Heddalin sauvakirkolla, joka on suurin jäljellä oleva sauvakirkko. Oli rakennettu joskus 1200. Aika vaikuttava ilmestys ulkoa ja sisältä. Suosikiksemme jäi silti Borgundin sauvakirkko, kun se oli jotenkin rosoisempi. Kierrettiin myös ulkoilmamuseon alue, vaikka museo ei virallisesti ollut enää auki, mutta kieltoakaan ei ollut. Kaikki on sallittua, mikä ei ole erikseen kiellettyä. Alueella oli tälle seudulle tyypillisiä tolppien päälle rakennettuja, ylöspäin suurenevia aittoja. Ne tuntuvat saaneen uuden tulemisen, koska todella monen omakotitalon pihassa sellainen tönötti tänne Osloon päin ajettaessa. Mitä isompi talo, sitä isompi aitta. Ja pääsääntöisesti rumempi.

Jatkettiin Osloon, jossa oltiin puolen päivän aikaan. Tultiin suoraan parkkiin Sjolyst Marinaan kulkematta lähtöruudun kautta, mikä on suurkaupungissa saavutus. Sataman matkaparkki on auki enää tämän viikon. Karu asfalttikenttä, sähkö kuuluu, vessat ja suihkut parakeissa, 30€, hinta yläkanttiin. Sijainti on loistava: 2 km Vigelandin puistosta, 5 km keskustasta. 

Luvattiin sadetta, mutta lähdettiin silti pyörillä keskustaan, koska ei olla sokerista. Vigelandin patsaspuisto päätettiin suosista siirtää huomisaamuun, koska silloin aurinko paistaa. Jos Forecaan on uskominen. Pyöräiltiin rantoja pitkin keskustaan ohi pienvenesataman, isomman sataman ja uuden Aker Bryggen alueen aina Oopperatalolle asti. Olin nähnyt kuvia netissä ja halusin ehdottomasti kävellä oopperatalon katolla, kun se kerrankin oli mahdollista. Valtava valkoinen marmorirakennus oli upea ulkoa ja sisältä. Ehdittiin kävellä katolla onneksi ennen sadetta, koska sateella olisi taatusti tarvittu samanlaiset ketjut kuin eilen Kjeragbolttenille mennessä. Sen verran liukkaan oloista oli marmori.

Keskustassa jätettiin pyörät parkkiin ja käveltiin kävelykatu Karl Johans gate päästä päähän ja vähän poikittainkin. Viihtyisä katu, hyvinvoivat kukkaistutukset vielä näin syyskuussa, tien päässä kuninkaan linna. Ei nyt viitsitty mennä moikkaamaan, ehkä ensi kerralla. Kauppoja vieri vieressä: Lindex, Kappahl, HM, Cubus, Tiger... Ja järkyttävän monta Dressmannia. Ketjut on päivän sana.

Mekin mentiin ketjuhuumaan mukaan, koska Petri halusi syömään Burger Kingiin. Ensimmäinen pikaruokapaikka tällä reissulla. Osattiin tilata ja maksaa suuren maailman malliin näytöiltä ihan itse (kun olin kerran Pirkkalassa harjoitellut). Ja hakeakin kassalta, kun oma numero tuli näytölle. Montakohan työpaikkaa lähtee nuorilta kun ihmiset pohtivat koneen edessä ihan yksinään epätoivoisina mitä tilaisivat eikä enää siinä ”tyhjänpanttina” seisovan kassahenkilön edessä? Toisaalta vähän surullista.

Mahat täynnä lähdettiin sateen sekaan, josta ei sitten loppua tullut. Sateenvarjot oli mukana, mutta koska tuulikin nousi, ei niistä juuri apua ollut. Piti päästä sisään mutta minne? Mentiin tapojemme vastaisesti kauppakeskukseen. Neljä kerrosta ylös, yksi valokuva, neljä kerrosta alas ja ulos. Ei paljon jää lapselle kertomista. 

Otettiin sitten pyörät parkista ja kertakäyttösadeviitat päälle. Taas kerran tuli todistettua, että ne on kyllä yhtä tyhjän kanssa pyöräillessä. Suojaa hartiat ja yläosan selästä, todella iso apu. Lupasin itselleni läpi vesilammikoiden ajaessa, että ilman vaelluskenkiä en lähde enää koskaan Norjassa ulos autosta. Silmälasitkin piti heittää etukoriin kesken ajon, kun ei nähnyt enää mitään. Siitä huolimatta otin yhden kuvan, kun pyöräiltiin läpi trendikkään, uuden Aker Bryggen ostos-illanvietto-asuinalueen. Paremmalla säällä varmasti kiva paikka Autolle tullessa oltiin hivenen märkiä. 

Illalla sade hellitti. Irroitettiin otteet lehdistä ja puhelimista ja tehtiin pieni iltakävely satamassa ja lähikortteleissa. Yksi talo oli melkein kuin linna. Olin näkevinäni prinsessan yläkerran ikkunassa, en tiedä näkyykö kuvassa? Kotimatkalla poikettiin vielä Coopiin ostamaan lisää voita ja katkarapusalaattia rapujuhliin. Jääkaappi alkaa taas täyttyä uhkaavasti. Vielä kun Mister Knorr tarjosi iltapalaksi tomaattikeittoa, voi kohta vetäytyä yöpuulle. 

Pakko sanoa että vaikka yleensä suurkaupungeista tykkäänkin, niin Oslo ei ihan hirveästi ole sykähdyttänyt. Petrin osuva arvio oli ”siisti ja asiallinen”. Vika on ehkä juuri siinä. Lempikaupunkini Bangkok ei ole noista kumpaakaan. Toivotaan että huominen aamupäivä vielä nostaa Oslon osakkeita. Muuten huomenna on luvassa kovaa ajoa Ruotsin läpi Kapellskäriin. Lautta kohti Naantalia lähtee 21.30 ja siinä pitäisi olla mukana. Vaikea vielä ymmärtää, että tämä reissu on kohta taputeltu.

Kjeragbolten - mahtava päätös vaelluksille

Yöllä satoi ja sade jatkui aamulla. Oli jo huolissani päästäänkö vaellukselle ollenkaan, etenkin kun kohde oli tähänastisista haastavin. Kjerag on Lysefjord vuonoa reunustava vuori. Kjeragilla on Instagram-kuvista tuttu Kjeragbolten eli kahden kallion väliin kiilautunut ”kivipallo”, josta on pudotusta alas vaivaiset tuhat metriä. Itseasiassa 1084 metriä, Jotkut hullut jonottavat päästäkseen kiipeämään tuolle kivelle, jotta kaveri voi ikuistaa uhkarohkea tempun ”once in a lifetime”. Minä en tietenkään edes suunnitellut sitä, koska tiesin että äiti ei yhtään tykkäisi. Tai korkeintaan ihan ihan vähän...Tässä instapallo hyvällä säällä (netistä kaapattu kuva).

Itse reitti on 10 km pitkä, 5 km sinne ja 5 km tänne. Vaikeusasteeltaan haastava ja aikaa tulee varata 6 tuntia. Nousua on reitillä 670 metriä ja iso osa nousuista tehdään kalliolla ketjujen avulla. Monessa blogikirjoituksessa varoiteltiin, että pitää olla kova kunto, hyvät varusteet ja hyvä sää. Meillä oli tietysti kaikki - paitsi sää. Sade onneksi hellitti, vaikka välillä vesisuhjua oli ilmassa, mutta näkyvyys oli nolla. Ainakin melkein. 

Ajettiin yöparkistamme vartin verran Kjeraboltenin parkkipaikalle. 30€ ja ystävällinen hymy. Kjeragin turistitoimiston aamun facepäivityksessä varoiteltiin kallioiden liukkaudesta sateiden jälkeen sekä siitä, että apua voi joutua onnettomuustilanteissa odottamaan neljä tuntia. Olkapään sijoiltaanmenoja oli sattunut useita. Aikaa pelkästään nousuun kehotettiin varaamaan jopa neljä tuntia ja korostettiin aiemman vaelluskokenuksen merkitystä. Vielä kun auton ikkunasta nähtiin ihmisten palaavan etanan vauhtia takaisin parkkipaikalle kesken ensimmäisen nousun, tuli mieleen että pitääkö jättää väliin. No, ei tietenkään.

Kun suurin sade taukosi, lähdettiin liikkeelle vartin yli kymmenen. Eväitä oli nyt niin reilusti, että molemmilla oli reput (vahingosta viisastuneina). Laitettiin myös lämmintä päälle reilusti, kun nettisivuilla niin käskettiin. Virhe, suuri virhe! Ensimmäisessä nousussa riisuin jo puolet vaatteista. Ja paluumatkalla loput. Ja mikä nousu heti parkkipaikalta! Kyllä siinä otettiin luulot pois. Lähes pystysuoraa, sileää kalliota, pieni tasanne ja sama uudelleen. Suurimmassa osasssa nousuja oli ketjut. Hyvä niin, koska kiipeämistä, eikä sen puoleen laskeutumisestakaan, olisi tullut mitään. Mennessä vedin itseäni käsillä ketjuista ylös ja alas tulin osin selkä edellä kiipeilytyyliin ketjussa roikkuen.

Ensimmäistä nousua seurasi pieni lasku, sitten taas nousu ja vielä kolmas, todella jyrkkä nousu. Toisessa nousussa oli jonkinverran portaita ja vaikka niissä askelmat oli navan korkeudella, kiitin luojaa niistä rappusista sileän kallion jälkeen. Vasta viimeisen nousun jälkeen alkoi vähän tasaisempi kallio-osuus, nousua sekin suureksi osin.

Maisemat olisivat kirkkaana päivänä olleet taatusti mahtavat, kun nytkin välillä sumun hälvetessä näkymä alas vuonoon ja yli kallioden oli vaikuttava. Alkumatkasta Petri jaksoi vielä toivoa ”ihan kun tuolta kirkastuisi”. Joo, ei kirkastunut.

Reitillä vaeltajien keski-ikä oli 27. Meidän ikäisiä ei juuri ollut, keski-ikäisiä naisia yhden käden sormilla laskettava määrä. Huomattiin iloksemme että mentiin ihan nuorten tahtiin, vaikka eri taktiikalla. Me mentiin kuin juna. Nuoret tekivät nopeita pyrähdyksiä ja pitivät enemmän pusseja. Olen aina pitänyt itseäni jotenkin kankeana, mutta vetreytyykö sitä vanhemmiten? 

Vähän alle kahden tunnin oltiin huipulla. ”Siinäkö se jo on?”  Loppu oli kahden kallion välissä louhikossa etenemistä ja tuon louhikon lopussa oli kiilautuneena se mystinen pallo Kjeragbolten. Kalliolta oli yli tuhannen metrin pudotus vuonon pohjalle. Sen verran sumu väistyi, että nähtiin reunalta vuonossa menevät laivat pieninä pisteinä. Kaivettiin eväät esiin, kun niitä tällä kertaa ruhtinaallisesti mukana oli. 

Osa ylös asti kiivenneistä ikuisti itsensä vielä sen mystisen pallon päällä. Ihmetten että sille ylipäätään saa kiivetä ja että kukaan ei kuulemma ole siinä touhussa kuollut (tai ei ole kerrottu), koska oikeasti pudotusta oli sen yli 1000 metriä. Ajattelin etukäteen, että kyllä siinä takuulla on joko tasanne alla tai turvaverkko. Voin keroa: ei ollut. Kivelle meno oli jo hurjan näköistä: kapeaa kielekkeen reunaa ja kulman ympäri. Ainoa apu oli kulmaukseen kiinnitetty pieni sormen mentävä metallirengas. Tiesin että äiti ei yhtään tykkää, jos kivelle kiipeän. Päätin että nyt tottelen ja olen järkevä aikuinen.

Mutta kun Petri kävi katsomassa kallion päältä miltä kivi näyttää ja sanoi maagiset sanat ”ei toi oo sulle paha”, menin jonoon. Muutama ihminen odotti kivelle pääsyä ja juttelin edessäni olevan miehen kanssa. Kerroin, että jännittää ja että äiti ei ehkä anna tätä koskaan anteeksi. Mies sanoi, ettei aio koskaan kertoa äidilleen. Lopulta mies uskaltautui kivelle asti, mutta ei pystynyt nousemaan seisomaan. Osa ei pystynyt astumaan kivelle lainkaan vaan ”jäätyi” kiekkeen reunaan. Enkä todellakaan ihmettele. Ihan hullun hommaahan se oli.

Kun oma vuoroni tuli, niin menin vaan. Rauhallisesti, kengänpohjiapuhtaksi pyyhkien, kouristuksenomaisesti siihen pieneen rinkulaan tarttuen. Kulman takana istumaan kalliolle, siitä puoliksi kontaten kivelle ja pikkuhiljaa ylös. Viisasta etenkin kun on niin matala verenpaine kuin minulla. Petri otti kuvia louhikossa, mutta en muista kyllä Petriä nähneeni. Enkä kyllä paljon muutakaan. En muista kuinka tulin pois, mutta ilmeisesti tulin, kun tässä olen. Jalat tutusivat vasta jälkeenpäin. Voittajafiilis! Mutta voin sanoa että toista kertaa en sille kivelle kiipeä. Tekee huonoa vielä nytkin, kun tätä kirjoitan. 

Kaiken kaikkiaan oltiin ylhäällä lähes tunti. Takaisin tultiin alle kahdessa tunnissa. Kolme karmeaa laskua ja välissä vain pienet helpommat osuudet. Näimme että osa vaeltajista oli todella poikki. Etenkin naisilla laskeutuminen alas jyrkkää kalliota oli vaikeaa ja äärimmäisen hidasta. Koska tässä lajissa ei tyylipisteitä jaeta, niin roikuin antaumuksella ketjuissa, välillä pudottauduin kyykystä seuraavalle tasanteelle, välillä Petri oli auttamassa tai edellä ”topparina” estämässä etten liu’u vuonoon. Se mahtava tunne, kun nähtiin parkkipaikka ja auto siellä! Vajaat viisi tuntia siihen meni. 

Käytiin autossa suihkussa ja jatkettiin heti matkaa kohti Osloa. Ihmeteltiin itsekin miten oltiin niin energisiä, koska etukäteen aavistelin että ollaan kuin kuraan kuolleet kutut. Ehkä se oli joku adrenaliini-endorfiinipiikki? Kun tuli nälkä, väänsin pekoni-katkarapupastan levähdyspaikalla ja sitä syödessä ihmeteltiin lampaiden ajoa. Vai mitä se nyt on kun mies koiran kanssa ajaa lammaslaumaa aitaukseen? Niilläoli  oikein erottelu menossa, lampaita oli satoja, paimenia koirineen ainakin kymmenen.

Ajettiin talvella suljettuna olevaa tietä Russtadiin ja siitä Dalenin ohi tänne... minne? Ei aavistustakaan mikä paikka tämä on. Jonkun kaupan takapiha joen varrella, jossa on  piknikpöydät. Ja lehmiä muutaman metrin päässä. Ja jollakulla musiikissa bassot täysillä. Ei haitta, koskatarkoituson vaan ulkua. Matkaa Heddalin sauvakirkkoon 15 km ja Osloon 135 km. Molempiin tutustutaan huomenna. Tänänkin nähtiin sattumalta reitin varrelle osunut sauvakirkko, Eidsborgin sauvakirkko lähellä Dalenia. Ulkoapäin ihaimtiin. Hyvältä näytti. 

Pyöräilypäivä päättyi keskelle ei mitään

Vaikka ei juuri mitään suunnitelmia tälle reissulle ollut, niin nekin vähät muutettiin. Tarkoitus oli lähteä maananantaina kohti Osloa, olla perillä tiistaina ja viettää koko keskiviikko Osloa tutkien. Unohdettiin se. Vuoret ja vaellus voitti. Koska maanantaille luvattiin sadekuuroja ja tuulta, päätettiin siirtääviimeinen vaellus tiistaille ja yrittää olla Oslossa keskiviikkona iltapäivällä.

Koska aamulla ei satanutkaan, pidettiin pyöräilypäivä. Siirrettiin autoa 15 kilometriä etelään Sandnesiin jokun Rema 1000 kaupan isolle parkkikselle ja otettiin pyörät esiin. Auton siirto paljastui itseasiassa aivan turhaksi, koska pyöräiltiin lopulta takaisin Stavangerin keskustaan ja takaisin Sandnesiin. Matka oli ollut ihan sama toisinpäin. No, Rema 1000 oli hyvä kauppa. Isoja katkarapuja myytiin irtotavarana pakastettuina (ostettiin) ja turkkilaista jugurttia oli samanlainen kannu kuin koti-Prismassa. Munasalaattia en muistanut etsiä, kun jääkaapissa on kolme avaamatta. Kannatti siis siirtää.

Norjassa pyörärätiet tekee vasta tuloaan, mutta Stavangerissa oli muutama merkitty pyöräreitti. Se minkä valitsin oli kuulemma kauneinta mahdollista. En ihan yhdy tähän, etenkin kun Norja on tyrmännyt meidät maisemillaan, mutta ihan mukiinmenevä reitti. Osa reitistä meni aivan meren tuntumassa, osa asuinalueiden pikkukatuja, tehdasalueitten läpi ja junaradan vierustaa. Hyvä yritys kuitenkin.

Piti ensin tehdä joku suht’ lyhyt lenkki. Piti mutta reilun kymmenen kilometrin pyöräilyn jälkeen Petri totesi, että ”eihän tästä ole enää pitkää matkaa Stavangeriin” ja minun teki mieli kahvia, joten pyöräiltiin sitten Stavangeriin. Käytiin kahvilla sen maailman upeimman kirjaston naapurissa. Petri ehti syödä croissantinsa sillä aikaa, kun odottelin latteani, joten kuva on siltä osin puutteellinen.

Takaisin tultiin perinteisellä ”yritys ja erehdys” taktiikalla. Otettiin välillä suuntaa google mapsista ja se näytti, että me seisottaisiin keskellä valtatietä. Oikeasti seisottiin keskellä puistoa. Mitä ihmettä? Fiksuna keksin, että ehkä tie meneekin alapuolellamme tunnelissa. Ja niin se menikin! Ihan mahtava onnistumisen tunne. Lopulta päästiin ihan sujuvasti autolle. Kilometrejäkin varmaan alle 40 eikä tuntunut missään.

Loppupäivälle ei ollut muuta ohjelmaa kuin ajaa yöksi lähelle huomisen vaelluksen, Kjeraboltenin, parkkipaikkaa. Matkalla kokkailtiin ateria, joka vaati kaikki pannut ja kattilat ja enemmän levyjä kuin kaasuhellassa olikaan: lehtipihvit, parsaa & hollandaisekastiketta, muusia ja salaattia. Piti pyytää Petri avuksi, kun ei kädet (eikä aivot) riittäneet. Poikkeuksellisesti kuvassa on kertakäyttölautaset, joita käytän äärimmäisen harvoin. Tiskaaminen on ainoa kotityö, mikä on ihan mukavaa. Petri voi tarvittaessa todistaa. Ja äiti.

Mitä kauemmaksi ranninkolta tultiin sisämaata kohti, sitä huonommaksi sää kävi. Ensin oli vettä ilmassa, sitten jo tuli sadetta. Onneksi sade hellitti, niin voitiin ihailla maisemia matkalla vuoristotietä kohti Kjeragin parkkipaikkaa.

Jäätiin puskaparkkiin yöksi 6 km päähän huomisen patikkaurakan parkkipaikasta. Ikkunasta avautuvat maisemat on karun komeat. Toistaiseksi ollaan täällä yksin, koska paikalla ollut norjalainen karavaanari jatkoi heti matkaa, kun meidät näki. Tai sitten kyllästyi, jos ei saanut telkkarikuvaa näkyviin - antenni pyöri siihen malliin. Meilläkin on autossa telkkari, mutta en edes muista koska sitä olisi katseltu. Jalkapallon MM-kisoja vuosia sitten jollain Eurooppa-turneella? 

Nyt täytyy päivittää nopeasti tämä blogi, koska puhelimessani ei ole täällä hevon tuutin peessä kenttää ollenkaan (kiitos Elisa). Petrillä on Telia ja täydet kentät! Lupasi jakaa netin, mutta vain viideksi minuutiksi. Pitää olla nopea.