Yöllä oli mennyt pakkasen puolelle, mutta aamuaurinko lämmitti keliä nopeasti. Tuliaispipo päähän ja liikkeelle. Käytiin katsastamassa Alexanderplatzilla Marienkirche ja ihmeteltiin samalla kymmeniä turistilaumoja, jotka kiltisti seurasivat oppaan kansiota, tikkua, sateenvarjoa tai ilmapalloa. Nykyään näkyy lähes kaikilla olevan myös napit korvilla eli enää ei tarvitse olla kuuloetäisyydellä oppaasta. Eikä oppaan huutoetäisyydellä ryhmästä. Kauhisteltiin samalla sadan metrin jonoa televisiotorniin. Onneksi siellä käytiin jo ekalla reissulla, onkohan siitä neljä vuotta aikaa. Kyllä olisi jäänyt jonottamatta.
Koska aamun teema oli Petrin toiveesta kirkot, niin kohteena oli myös Nikolaikirce, Berliinin vanhin kirkkorakennus 1200-luvulta. Tuhoutui kyllä lähes täysin toisen maailmansodan pommituksissa ja korjattiin 1980-luvulla. On nyt museona. Oppaana ollut vanhempi täti tuli kiukkuisena äyskimään jotain ohjeita saksaksi, mitä me ei tietenkään ymmärretty. Pahoittelin englanniksi ystävällisesti, että en ymmärrä. En noudattanut sitä "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan", vaikka mieleni teki. Hyvä niin, koska täti tuli ihan selvästi tunnontuskiin ja opasti meitä ylen innokkaasti ja ystävällisesti koko loppuajan. Ei se kirkko mikään elämää suurempi ollut, mutta tulipahan nähtyä.
Poikettiin vielä uudelleen sekä Rotes Rathausin että Gendarmenmarktin joulutoreilla. Käytiin syömässäkin jälikimmäisessä oikein lämmitetyssä toriravintolassa, kun tällä kertaa sisään mahduttiin. Ympäristö oli kaunis ja tunnelmallinen, mutta ruoka oli niin ja näin. Samanlaista kuin itse laittaisin eli siitä voitte päätellä, ettei ollut hääviä. Ehkä me ollaan opittu täällä liian hyvälle.
Iltapäivällä pyörittiin vielä kotinurkilla Kollwitzplatzilla ja suhautettiin hämärän tultua ottamaan viimeiset joulutorikuvat Alexanderplatzille. Metropysäkille on matkaa tästä 300metriä, 2 pysäkinväliä Alexanderplatzille, junia menee 3 minuutin välein ja asemalta noustaan suoraan joulutorille. Kätevää. Petrin innottamana (en nyt sano painostamana kuitenkaan) ostettiin jopa matkamuistoja: kolme joulukuusen palloa Käthe Wolfhartin myymälästä. En ole ennen yhteenkään myymälään jonottanut, mutta tuli sekin nyt koettua. Ruuhkaa aiheutti paitsi myymälän pieni koko, niin taatusti yhtä paljon kassalla ollut superhitaalla käynyt mummo. Mieli teki huutaa, että pistäs nyt vähän vauhtia! Miten kolmen kuusenpallon pakkaamiseen saa kulumaan 10 minuuttia?? Kyllä vaan saa.
Illalla syötiin viimeinen ateria (toivottavasti ei ihan kirjaimellisesti kuitenkaan) Kollwitzplatzin tuntumassa ravintolassa nimeltä 1900. Vinkki tuli keittiön seinältä. Siis ihan oikeasti: täsä asunnossa on keittiön seinällä muistilapuilla ravintolasuosituksia. Ekan kerran jaksettiin syödä pitkän kaavan mukaan, tosin alku- ja jäkiruoka jaettiin. Etenkin kokin tervehdyksenä savuankerias sekä jälkiruoka eli omenastruudeli oli taivaallista. Muutenkin hinta-laatusuhde kohdallaan eli ruuat, kaksi venhäolutta ja pieni karahvi viiniä 62,50€.
Kurvattiin kotiin Lucia-torin kautta ja nähtiin ekat humalaiset. Juuri kun oltiin päivällä kehuttu, että täällä ei joulutorilla humalaisia näy. Ehkä tässäkin poikkeus vahvisti säännön. Huomisaamuna ennen kymmentä pakataan reput, hypätään metroon, siitä bussiin ja jätetään haikeat jäähyväiset Berliinille. Lento lähtee 12.30. Ja kyllä taas kerran entistä painokkaammin sanon, että Seppo Räty oli aikoinaan harvinaisen väärässä. Tämä ei TODELLAKAAN ole mikään paska maa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti