Lampaita, lehmiä, lauttoja ja yksi museo

Aamulla kaavittiin viimeiset turkkilaiset jugurtit kipon pohjalta ja otettiin suunnaksi ruokakauppa. Ja Sunnfjord museo. Pikkutietä tuli jo ensimmäiset turistibussit vastaan kohti jäätikköä. Kahta leipääntynyttä tyyppiä lukuunottamatta kaikki kuskit moikkasivat kiitokseksi, kun Petri ”the teiden ritari” väisti levikkeelle. Pakkokin oli koska halusimme pitää sen osan sivupeilistä, mikä on vielä jäljellä. Kiitimme fiksuuttamme, että teimme jäätikköpatikan jo eilen, koska satoi eikä parempaa ollut edes luvassa tälle päivälle. 

Jossain pikkukylässä kävimme Coopissa täyttämässä ruokavarastoja, 53€. Kyllä nyt taas pärjää. Olut ja hunaja on kallista, jugurtti- ja makkaralaatuja huomattavasti vähemmän kuin Suomessa, pakastepizzoja valtava valikoima, Lambit ja Embot kotoisasti vierekkäin. Ruokakaupassa käynti sai Petrin nälkäkuoleman partaalle, joten pysähdyttiin Euroopan upeimmalle levähdyspaikalle, jossa oli maailman siisteimmät vessat. Perustuu omaan eli luotettavaa arvioon. Otin ihan kuvankin vessasta. En nyt laita sitä blogiin, mutta lähetin heti Sireenrannalle eli äitille, isälle ja Ninalle. Osaavat arvostaa. Ja menihän se Nupullekin samalla. Taidan näin julkisesti luvata, että saat Nuppu 50€, jos kommentoit blogia. Viimeksi lupasin viskipullon, se tehosi mutta muistuttaa piti ja kommentti tuli päivää ennen kotiinpaluuta. Nyt olen varma, että tätä vetoa en häviä.

Sunnfjordin ulkoilmamuseon bongasin jostain blogista. Olimme ainoat ihmiset paikalla, vaikka kesäaikaan museo on ymmärtääkseni suosittu. Off season-matkustamisen iloja. Saimme henkilökohtaisen esittelyn todella mukavalta oppaalta, joka kertoi 1500-luvulta säilyneestä rakennuksesta ja elämästä tuolloin. Rakennusta oli laajennettu 1860 ja tehty ikkunat, joten sisällä näkikin jotain. Paljon oli tuttua: kangaspuut, rukki, karstat, kenkiin sidottavat luistimet ym. Alueelle oli kerätty asuinrakennuksia, aittoja, varastoja, venevajoja, mylly ja tietenkin vessa. Aitauksessa oli söpöjä pikkukilejä, jotka kipittivät heti aitan alta haistelemaan meitä. Yhden nimi oli Ulla, muiden nimet putosi jo mielestä. Oliko toinen Bulla? Käymisen arvoinen paikka.

Kulttuuri- ja historiapläjäystä sulateltiin ajamalla Gaularfjelletin vuoristoalueen halki kansallista näköalatietä numero 13. Ja mikä tie! Hiuspinnejä (niitä täällä riittää), maatiloja, erämaata, koskia, putouksia, järviä... Vettä oli  runsaasti paitsi ilmassa myös joka paikassa muualla. Lounastauko pidettiin Likholefossenin (fossen = putous) levähdyspaikalla. Lämmitin vanhat butterchickenin jämät sillä aikaa, että sade lakkaisi. Ei lakannut. Käytiin silti katsomassa putousta ja sen yli rakennettua siltaa. Satoi maahan saakka ja tuuli repi melkein pään irti, sateenvarjosta puhumattakaan. Nopea reissu.

Matkalla kohti vuonoa oli myös 700 metrin korkeudessa oleva näköalatasanne. Tässä säässä lähinnä vitsi. Hienot oli rakennelmat, mutta mitään ei näkynyt, kun sade ja sumu peitti kaiken. En näyttänyt edes nenääni ulkona, mutta nappasin kuvan auton ikkunasta. Petri meni rohkeasti - eikä nähnyt mitään. 

Hauskinta reissulla olivat ilman muuta eläimet: lehmiä oli ensin tien vieressä ja sitten jo keskellä väylää. Nainen laidunsi isoa lammaslaumaa pitkin tietä ja sitkeimmät (lue itsepäisimmät) eivät millään suostuneet menemään tien sivuun, vaan ajelimme hissun kissun lauman perässä. Nähtiin myös lampaita peräkärryssä. Olin huolissani, että lampaat stressaantuvat, kun vauhti oli niin kova, että melkein putosivat kyydistä. Petri lohdutti, että ei haittaa koska ne ovat joka tapauksessa menossa teuraaksi. Apua! Hiljaa!! En halua kuulla!

Maisemareitti päättyi vuonon rantaan ja lauttamatkaan Helleen. Varttin kesti, 23€. Hymyilin kauniisti ja päästiin alle 7 metrin hinnalla, kiitos setä. Seuraavalle lautalle Manhellenistä Fodnesiin ajettiin kapeaa Sognevuonon  rantaa myötäilevää tietä. Sognevuonon rannat on Norjan omena-aitta! Tuhansia omenapuita niin täynnä omenia, että henkeä salpasi. Harmi että tie oli niin kapea, ettei pystynyt pitämään kuvaustaukoa. Ihailkaa yhtä Sunnfjord museon omenapuuta sen sijaan. Omenathan on samanlaisia joka paikassa.

Ennen toista lauttaa poikettiin vielä katsastamassa Kaupangerin sauvakirkko. Ensimmäinen kirkko rakennettiin joskus 1160 ja pari kertaa samaan malliin tulipalojen jälkeen. Näin vanhoja eli 1100-1600-luvulla rakennettuja, on jäljellä enää 28. Me nähtiin niistä yksi. Ihan oli kirkon näköinen. ”Sauvakirkko eli piirukirkko on varhaiskeskiaikainen puukirkkotyyppi, jossa käytettiin pystysalvosta” sanoo Wikipedia, joten nyt sen tiedätte. Salvos?

Viimeinen lauttaväli kesti sekin vartin verran (26€). Siitä huolimatta upouudella lautalla oli iso kahvio, jossa tarjottiin ruokaa, kahvia ja pullaa. Kysymys kuuluu: kuka siinä ajassa ehtii mitään syömään? Menee ihan hukkaan hieno cafeteria. Siirtäkää nyt äkkiä se lautta jollekin pidemmälle reitille.

Yöksi tultiin taas ilmaiseen puskaparkkiin lähelle Laerdalin kylää. Bongasin levähdyspaikan Park4night-apista (vahva suositus kaikille karavaanareille). Näkymät on loistavat, metri vuonon rantaan. Muuten rauhallinen paikka, paitsi että viereen tuli italialainen lapsiperhe, joiden mukuloille onhieman  kertynyt patoutunutta energiaa paikallaan istumisesta. No, kai ne siitä kohta väsähtää. Petri ehti jo paistaa meille pippuripihvit, joten mietin tässä enää josko jaksaisin nousta ottamaan Ben&Jerrysiä pakkasesta jälkiruuaksi. 

Pikkuhetkeksi tauonnut sade alkoi taas kotoisasti ripsotella kattoa vasten, mutta huomiseksi on luvassa kauniimpaa säätä. Tarkoitus olisi lähteä tekemään joku patikkareissu. No, katsotaan. Tällä lomalla lukkoon lyötyä ei ole kuin ajo lautalle Kapellskärin satamassa 12.9 torstai-iltana. Vapaus - mikä ihana asia.