Aikainen lintu madon nappaa! Etenkin nyt kun kello on täällä tuntia vähemmän kuin Suomessa, tulee herättyä hyvissä ajoin. Jo kahdeksalta oltiin aimo annos kreikkalaista jugurttia ja marjoja mahassa liikenteessä. Suuntana Trollstigen eli ”11 neulansilmämutkaa (englanniksi hauskasti hiuspinni) sisältävä tieosuus, joka yhdistää Valldalin ja Romsdalin laaksot. Tie on kapea ja sen jyrkkyys on 9 prosenttia. Tie on suljettu talvella. Ajoneuvon suurin sallittu pituus on 13,1 metriä”. Hymer mahtui siis loistavasti. No, kaikki on suhteellista. Tie oli paitsi järkyttävän mutkainen, myös järkyttävän kapea, joten parasta oli olla liikkeellä heti aamusta. Kun kaksi autoa tulee tiellä vastaan, toinen peruuttaa. En halunnut että Petri on se toinen, eikä varmasti Petrikään. Onneksi kapeimmalla kohtaa tuli ylösmennessä vastaan ainoastaan pyöräilijä. Ja mikä vauhti! Vain raukka tarttuu jarruihin - toivotaan että oli vakuutukset kunnossa.
Tietä ei pysty oikein mitenkään kuvailemaan. Menkää itse. Mutta välttäkää heinäkuuta, jos haluatte välttää stresdiä. Jotain käsitystä saa ehkä alla olevista kuvista, mutta vaarakerrointa kannattaa lisätä potenssiin viisi. Välillä keikuttiin rotkon reunalla välissä vain muutama polven korkuinen kivipaasi. Mutta me selvittiin! Kaikkien neulansilmien jälkeen laitettiin auto parkkiin ja lähdettiin ihailemaan Trollstigeniä näköalatasanteelta. Mitkä maisemat ja mikä rauha.
Matkalla näköalatasanteelle huomattiin, että ylemmäksi menee reilun kilometrin patikkareitti, joten käytiin vaihtamassa varusteet. Päätin koeajaa uudet vaelluslenkkarini (alennuksella XXL:stä). Osoittivat vääräksi Nupun hokeman, että halpa ja hyvä ei sovi samaan lauseeseen. Kyllä sopii, jos kyseessä on ale. Oltiin kyllä eilen päätetty, että tänään ei urheilla vaan toivutaan Rampestrekenistä mutta lupauksethan on tehty rikottaviksi. Lähdettiin siis ja onneksi lähdettiin. Vuorenrinnettä, louhikkoa, tupasvillaa, kanervaa, kaukana siintävät lumihuippuiset vuoret...
Nälkä kasvoi syödessä. Ensimmäisellä patikkareissulla nähtiin, kun kaksi naista lähti reput selässä kapuamaan lähes pystysuoraa rinnettä toisella puolella tietä. Ensin ajattelin, että ”no way”, mutta koska Petri vihjaili koko ajan kuinka kaunista olisi, kun kerran täällä ollaan, voidaan mennä ihan hissun kissun, niin aloin miettiä jos sittenkin. No, mentiin. Nousu olikin todella jyrkkä. Välillä piti ottaa kädet avuksi. Korkeuseroa oli reilut 200 metriä ja matkaa opasteen mukaan 900m. Onko täällä eri mitta-asteikko?
Paluureitti oli pidempi, mutta muuten helpompi. Pari tuntia meni kaiken kaikkiaan järviretkeen. Reissuhiet pestiin pois joessa. Ihana upottaa jalat jääkylmään veteen ja riisua paita ja pestä kainalot siinä kaikkien nähden. Olen 52 vuotias, joten voin. Lounastauolle ajettiin muutaman kilometrin päässä olevalle levähdyspaikalle. Tarjolla eilistä pastakastiketta. Hoksattiin että ei ole vieläkään käyty kaupassa eikä ostettu mitään. Mehän ollaan kuin saksalaiset Lapissa. Auto parkkiin ja kiinankaalit esiin. Paitsi että meillä on jääsalaattia. Käytiin vielä katsomassa Gudbrandsdjuvet eli paikka, jossa vesi syöksyy valtavalla voimalla syvään kapeikkoon. Siihen kun laittaisi pienen vesivoimalan, niin hetkessä oli sähköt sekä omassa että naapurin pirtissä.
Innostuttiin Trollstigenistä niin, että lähdettiin vielä takaisin, käytiin näköalapaikalla ja ajettiin samat sykkyrät alaspäin. Nyt liikennettä olikin enemmän ja ohituspaikkoja piti kytätä kaula pitkällä. Nuoret pojat bemarilla ehkä ensin luulivat, että meidän kuuluu peruuttaa. No way! Pienempi auto ja ylöspäin tulossa, joten se peruuttaa aina. Vähän käsimerkkejä peliin, niin tajusihan se.
Käytiin vielä kävelemässä keskustassa, joka on täynnä upeita jugedtaloja ja laivoja. Juteltiin pitkään mukavan, kahta chihua ulkoiluttaneen norjalaismiehen kanssa, joka oli ollut ambulanssilentäjänä Lapissa ja sivubisneksenä lentänyt itärajan takaa venäläisiä länteen. Kertoi että kaasupullot saa halvimmalla veneilyliikkeistä ja jos haluaa vettä, kannattaa mennä paloasemalle. Asuu nyt 400 neliön kämpässä, jossa chihuhuan kakan löytäminen oli kestänyt pari viikkoa. Tiedän nyt siis miehestä kaiken oleellisen.
Koska iltaruokapäivitys on vielä tekemättä, niin kerron että Petri paistoi iltapalaksi kuhaa ja minä tein salaatin. Muistettiin myös että pakastimessa on Ben&Jerryn jäätelöä! Tietenkin maku salted caramel. Ei millään malttaisi mennä nukkumaan. Hyvä päivä. Hyvä loma.
Tietä ei pysty oikein mitenkään kuvailemaan. Menkää itse. Mutta välttäkää heinäkuuta, jos haluatte välttää stresdiä. Jotain käsitystä saa ehkä alla olevista kuvista, mutta vaarakerrointa kannattaa lisätä potenssiin viisi. Välillä keikuttiin rotkon reunalla välissä vain muutama polven korkuinen kivipaasi. Mutta me selvittiin! Kaikkien neulansilmien jälkeen laitettiin auto parkkiin ja lähdettiin ihailemaan Trollstigeniä näköalatasanteelta. Mitkä maisemat ja mikä rauha.
Matkalla näköalatasanteelle huomattiin, että ylemmäksi menee reilun kilometrin patikkareitti, joten käytiin vaihtamassa varusteet. Päätin koeajaa uudet vaelluslenkkarini (alennuksella XXL:stä). Osoittivat vääräksi Nupun hokeman, että halpa ja hyvä ei sovi samaan lauseeseen. Kyllä sopii, jos kyseessä on ale. Oltiin kyllä eilen päätetty, että tänään ei urheilla vaan toivutaan Rampestrekenistä mutta lupauksethan on tehty rikottaviksi. Lähdettiin siis ja onneksi lähdettiin. Vuorenrinnettä, louhikkoa, tupasvillaa, kanervaa, kaukana siintävät lumihuippuiset vuoret...Nälkä kasvoi syödessä. Ensimmäisellä patikkareissulla nähtiin, kun kaksi naista lähti reput selässä kapuamaan lähes pystysuoraa rinnettä toisella puolella tietä. Ensin ajattelin, että ”no way”, mutta koska Petri vihjaili koko ajan kuinka kaunista olisi, kun kerran täällä ollaan, voidaan mennä ihan hissun kissun, niin aloin miettiä jos sittenkin. No, mentiin. Nousu olikin todella jyrkkä. Välillä piti ottaa kädet avuksi. Korkeuseroa oli reilut 200 metriä ja matkaa opasteen mukaan 900m. Onko täällä eri mitta-asteikko?
Ylhäällä, palkintona rankalle kiipeilylle odotti järvi, jonka vesi oli kristallinkirkasta ja pari astetta lämmintä. Täytettiin vesipullot, koska lämpöä oli taas piktkälle yli 20 ja reitti kulki auringossa. Petri innostui vielä kipuamaan yhden nousun verran jäätikölle tekemään muutaman lumipallon. Lapsi on terve, kun se leikkii. Ja varmaan aikuinenkin. Minä päätin että sen verran on tullut lunta nähtyä ja kinoksia kolattua, että voin hyvällä omatunnolla lepuuttaa jalkojani.
Paluureitti oli pidempi, mutta muuten helpompi. Pari tuntia meni kaiken kaikkiaan järviretkeen. Reissuhiet pestiin pois joessa. Ihana upottaa jalat jääkylmään veteen ja riisua paita ja pestä kainalot siinä kaikkien nähden. Olen 52 vuotias, joten voin. Lounastauolle ajettiin muutaman kilometrin päässä olevalle levähdyspaikalle. Tarjolla eilistä pastakastiketta. Hoksattiin että ei ole vieläkään käyty kaupassa eikä ostettu mitään. Mehän ollaan kuin saksalaiset Lapissa. Auto parkkiin ja kiinankaalit esiin. Paitsi että meillä on jääsalaattia. Käytiin vielä katsomassa Gudbrandsdjuvet eli paikka, jossa vesi syöksyy valtavalla voimalla syvään kapeikkoon. Siihen kun laittaisi pienen vesivoimalan, niin hetkessä oli sähköt sekä omassa että naapurin pirtissä.
Innostuttiin Trollstigenistä niin, että lähdettiin vielä takaisin, käytiin näköalapaikalla ja ajettiin samat sykkyrät alaspäin. Nyt liikennettä olikin enemmän ja ohituspaikkoja piti kytätä kaula pitkällä. Nuoret pojat bemarilla ehkä ensin luulivat, että meidän kuuluu peruuttaa. No way! Pienempi auto ja ylöspäin tulossa, joten se peruuttaa aina. Vähän käsimerkkejä peliin, niin tajusihan se.
Nyt ollaan Ålesundissa, Norjan kauneimmaksi valitussa kaupungissa. Ja hyvältä näyttää. Yrityksen ja erehdyksen, muutaman kunniakierroksen, ylimääräisen saarivierailun (”ai ollaanko me TÄÄLLÄ?”), ylimääräisen tunnelin ja muutaman muun oharin jälkeen saatiin ihme kyllä viimeinen merenrantapaikka asuntoautoparkkikselta. Naapurin mummo ja pappa oli nokka solmussa, kun joutuivat siirtämään pihakalusteensa. No, mitä olivat levitelleet ne meidän tontille. Kosto niille.
Käytiin vielä kävelemässä keskustassa, joka on täynnä upeita jugedtaloja ja laivoja. Juteltiin pitkään mukavan, kahta chihua ulkoiluttaneen norjalaismiehen kanssa, joka oli ollut ambulanssilentäjänä Lapissa ja sivubisneksenä lentänyt itärajan takaa venäläisiä länteen. Kertoi että kaasupullot saa halvimmalla veneilyliikkeistä ja jos haluaa vettä, kannattaa mennä paloasemalle. Asuu nyt 400 neliön kämpässä, jossa chihuhuan kakan löytäminen oli kestänyt pari viikkoa. Tiedän nyt siis miehestä kaiken oleellisen.
Koska iltaruokapäivitys on vielä tekemättä, niin kerron että Petri paistoi iltapalaksi kuhaa ja minä tein salaatin. Muistettiin myös että pakastimessa on Ben&Jerryn jäätelöä! Tietenkin maku salted caramel. Ei millään malttaisi mennä nukkumaan. Hyvä päivä. Hyvä loma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti