Matkaa vaelluksen alkupisteeseen oli 35 km ja aikaa meni lähes tunti. Kertonee jotain tien haasteellisuudesta. Vähän yli kymmenen startattiin vuorenvalloitukseen, johon vähän lähteestä riipuen menisi 3-6 tuntia. Koska en laske itseäni varsinaisesti eräjormien joukkoon oli vaikea päättää mitä pukisi päälle, joten otin vähän kaikkea, kun Petri kerran kantoi reppua. Ja tietysti eväitä runsaasti, vettä, ibumaxia ja rakkolaastarit. Eiköhä niillä pärjää. Alkumatkasta piti olla takki, sitten tuli hiki ja pärjäsi t-paidassa kunnes tuli tuulesta johtuen kylmä ja piti laittaa kevyempi takki, huipulla olisi kaivannut jo hanskoja ja pipoa, kunnes taas loppumatkasta tuli hiki. Nopeita vaatteidenvaihtoja vähän kuin muotinäytöksessä.
Prest-vuoren valloituksessa menomatka on pelkkää nousua. Onneksi vaan osan matkaa niin jyrkkää, että piti ottaa kädet avuksi. Muten noustiin vaan ihan ”perustasolla”. Välillä polku meni niin vuoren reunalla, että olisi heikottanut, jos olisi heikottanut. Pysähdyttiin kuvaamaan kymmeniä kertoja ja maisemat paranivat koko ajan. Ainakin neljä kertaa Petri sanoi jyrkimmissä kohdin, että kohta ollaan varmaan perillä. Ei oltu. Mutta vihdoin vajaan parin tunnin jälkeen oltiin huipulla 1363 metrin korkeudessa!
Jo matkalta oli avautunut upeat maisemat vuonoon, Aurlandsvangenin ja Flåmin kyliin. Flåmin edustalla oli risteilijä parkissa, erikokoisia veneitä meni edestakaisin. Pudotus vuonoon oli huima. Maastossa oli taas mahtavat värit, vähän jo ruskaa, kiemurteleva polku, lampaita... Ja järkyttävä tuuli! Oli tarkoitus syödä eväät, kun päästäisiin ylös, mutta kyllä olisi lentänyt taivaan tuuliin sekä eväät että emäntä, joten katsottiin viisaammaksi olla edes yrittämättä. Loppuviimeksi syötiin muna-kinkku-juusosämpylät vasta autolla. Takaisin huipulta tultiin tunnissa, joten kokonaisuudessaan aikaa meni vähän alle kolme tuntia. Voittajafiilis.
Ulkoilma virkisti Petriä niin, että sille tuli risteilykuume. Varasin sitten puhemella huomiseksi kahden tunnin vuonoristeilyn Gudvangenista Flåmiin. Ei sentään patikoida takaisin, vaan tullaan bussilla. 100€ (ja sarkahousut kuten meillä päin sanotaan). Toivotaan että hyväksyvät liput puhelimen näytöltä, vaikka sähköpostivahvistuksessa sanottiin, että ”print”. Ei tullut harmi kyllä otettua tulostinta mukaan.
Parkkipaikalta jatkettiin pari kilometriä alas kohti vuonoa Stegasteinin näköalapaikalle. Näköalat oli huonommat kuin Prestiltä, mutta itse näköalatasanne oli upeaa arkkitehtuuria. Haisteltiin samalla eteen pysäköineen asuntoauton palaneelta haisevia jarruja. Se ei muistanut että ”moottorilla jarrutetaan, alas samalla vaihteella millä ylös, jos jarrutat niin vain nopea painallus”. Petri on tässä jo ihan pro.
Vaikka oltiin jo tultu näköalatietä pois Laerdalista, mentiin sinne kuitenkin takaisin. Ja miksi? No siksi koska sinne vie Aurlandsvangenin kylästä maailman pisin maantietunneli - 24,5 km! Oli se pitkä! Kolmessa kohdassa oli hienot valosysteemit, vähän tuli mieleen Avaruusasema Alfa (Nina ainakin muistaa) - tai disko.
Oli me keksitty joku kohdekin, suuntana Borgundin sauvakirkko. Kirkko oli vuodelta 1180 ja poikkeuksellisen hyvin säilynyt. Nyt päästiin kirkkoon sisäänkin, kun maksettiin 9€ pääsymaksu. Täytyyhän tällaisia säilyttää jälkipolville, jotenmielellään maksettiin. Kirkon läheltä lähti mielenkiintoinen polku, joka kulki osin vanhaa tienpohjaa, Kuninkaantietä. Tie oli rakennettu joskus ikuisuuksia sitten (tarkka määritelmä), mutta sen jyrkkyys oli 25%, joten ei siinä paljon hevospelillä talvella menty. Uusi tie tehtiin 1800-luvun lopulla, mutta senkin nousu oli 20%, joten tietä ei juuri käytetty. Mielenkiintoista. Vuosien työ toisaalta ihan hukkaan, mutta nyt meille turisteille ihmeteltäväksi
Yöksi ajettiin Gudvangeniin kolmea tunnelia pitkin. Ensin se pisin eli 24,5 km ja sitten 5 km ja lopuksi 11,5 km. Yli 40 km tunnelia alle 60 km matkalla. Ajettiin parkkiin satamaan, josta 10.30 on huomenna lähtö risteilemään. Kannattaa olla ajoissa. Koska ei oltu tänään juuri urheiltukaaan, niin tehtiin vielä 15 km pyörälenkki Bakkan kylään. Menomatkalla pyöräiltiin 2 km pitkää tunnelia, mutta takaisin tultiin vanhaa tietä (lue: polkua) pitkin vuonon laitaa. Matkalla oli useita maanvyörymiä, valtavia lohkareita tiellä, pusikkoa, kalliolouhikkoa josta putosi vettä päälle ym. Vaaran tuntua.
Itse Bakkan kylä oli söpö. Ja kirkko se vasta söpö olikin. Kyllä pyörtäisi Nuppukin pyhät päätöksensä ja laulaisi ilolla kauneimmat joululaulut, jos sinne kirkkoon pääsisi. Kylän raitilla (n. 10 taloa), sillä ainoalla 20 metrin suoralla, pelasi isä ja poika sulkapalloa. Tiellä tuli vastaan paitsi poni (siis ihan yksin), myös valtava sonni! Ylämaankarjaa tiesi Petri. Petri myös vannoi, ettei sonni käy päälle, mutta silti vähän kulmäsi pyöräillä ohi. Vähän se otsatukkansa alta mulkoili. Lisää vaaran tuntua.
Kello on jo puoli yksitoista. Huomaan että kun on tapahtunut vaikka mitä, niin blogin päivittämiseenkin menee aikaa. Mutta sitähän on. Nyt on loma.
Upeat ovat maisemat! Teillä kuntoa piisaa 😀
VastaaPoista