Vettä ja jäätä

Illalla alkanut sade taukosi yöksi, mutta alkoi aamulla uudelleen. Otettiin aamu iisisti. Käytiin matkaparkin suihkussa, jossa taas harmittelin että olisi pitänyt olla oma suihkuverho mukana. Suihku ylsi kevyesti suihkukopin oven naulaan, johon pyyhe ja vaatteet piti ripustaa. Muuten hyvä eli tuli lämmintä vettä ja löytyi lasta millä kuivata lattia. Petri täydensi veden ja tyhjensi vessan ja tien päälle kohti Geirangeria. 

Suurimman osan 110km matkasta satoi, välillä ennemmän, välillä vähemmän. Todettiiin taas, että Norja on tunnelirakentamisen luvattu maa. Tähän mennessä on ajettu läpi parisenkymmentä tunnelia. Nyt mentiin myös lautalla vartin matka vuonon yli, koska kiertäen matkaa olisi tullut satoja kilometrejä. Matka maksoi yli 7m pitkältä asuntoautolta 35€. Ei ihan halpaa lystiä. Vanhempi herrasmies keräsi maksun jo jonossa, lähimaksu kävi. Koska oli kerran maksettu, niin käytiin ottamassa kuvat kannella samaan rahaan.

Lautan jälkeen ajettiin serpentiinitietä kohti Geirangeria. Pysähdyttiin Ornesvingen (vai Örnesvinge?) näköalapaikalle, josta näki Geirangerin kylän vuonon pohjukassa ja sen edessä parkissa olevan risteilijän. Tai näki sen mitä sateen läpi nyt ylipäätään näki. Kiitin fiksuuttani että olin ottanut sekä aidot nokialaiset kumisaappaat että kaksi isoa sateenvarjoa, eikä mitään matkaversioita. Ninalle tiedoksi että Royal Caninin kissavarjo on erittäin hyvä. Kiitos siitä.

Geirangerin kylä oli täyttä turistihuttua: myyntikojuja, lauttasatama, leirintäalue ja pari hotellia. Ei hyvä. Ohitettiin kylä tyylikkäästi vasemmalta, mutta huomattiin kosken partaalle rakennettu porras-kävelytasanne-viritys ja laitettiin auto parkkiin heti, kun mahtui. Viimeiset Amissan lihapiirakat siivilään ja suihin ja sitten kosken kuohumista ihailemaan. Hieno oli, vaikka paljastui että pientä vielä tulevaan verrattuna. Bongasin tietenkin hautausmaan (ammatista ei pääse eroon lomallakaan) ja kirkon. Ja millä paikalla! Katsokaa ja pyörtykää!

Hautausmaavierailun jälkeen alkoi taas vesisade ja taivas oli harmaa ja vuoret peittyivät hernerokkasumuun. Päätettiin passata Dalsnibban kuuluisa 1460 metrin korkeudessa sijaitseva näköalapaikka, koska sieltä ei olisi nähnyt yhtäään mitään. Paitsi sumua. Katsoin netistä livewebbikamerasta (Nupulle tiedoksi että äitikin aina jotain hoksaa), enkä nähnyt mitään. Tai siis pelkkää harmaata. Jatkettiin matkaa kohti Briksdalsbreenin jäätikköä taas yhtä ”hiuspinnitietä”. Matkalla oli onneksi vielä yhden hotellin edessä näköalatasanne, josta näki kerran vielä Geirangerin vuonon. Sekä kaukoputkella risteilijän kannella poreammeessa lojuvat turistit. Skumppalaseja ei näkynyt.

Matkattiin pienempää tietä numero 258. Ja mikä tie! Suurin osa päällystämätöntä tietä, osin remontissa ja maksimipituus autolle 8 metriä. Mutta maisemat korvasivat haasteet: vuoria, jäkälää, maaruskaa, turkooseja järviä ja lampia, kivipaasien reunustamaa kapeaa tietä ja kaiken keskellä LEHMÄT! Siis mistä ne oli siihen tulleet? Ei yhtään maataloa kymmenin kilometreihin eikä poronkusemienkaan päässä. Ei mitään aitoja! Mitä jos ne päättävät lähteä joukolla Bergeniin?? Pakko oli pysähtyä kuvaamaan, vaikka lämpöä ulkona oli vain 10 astetta!

Tie seurasi joen uomaa, joka välillä leveni järveksi ja välillä kiihdytti koskiksi ja putouksiksi. Ilmainen koskinäytös saatiin, kun pysähdyttiin Hjelldalenin näköalapaikalle. Laskeuduttiin kivien ja kuran keskellä portaita putouksen juurelle ja kuvattiin, minkä nyt pärskeiltä pystyi. Valtava pauhu, valtava voima. Vieläkin korvissa kohisee.

Briksdalsbreenin jäätikön parkkipaikalla oltiin puoli seitsemän. Päätettiin patikoida 6 km lenkki vielä tänään, koska aurinko oli iloksemme taas läsnä ja huomisestahan ei koskaan tiedä. Reissuun piti varata 2 tuntia. 1 h 15 min meni eli kohta ollaan ylikunnossa. Jäätikkö sulaa vauhdilla ja me surtiin jo matkailuyrittäjää, joka oli rakentanut melkoiset palvelut alueelle: kahvila, majoitusta, myymälä ym. Kun jäätikkö sulaa, on kaikki tämä turhaa. No, yrittämisessä on aina riskinsä nimimerkillä ”yrittäjä”.

Reitti oli aika helppo: suurin osa hyväkuntoista polkua tai tietä, jonkinverran rappusia. Perillä järvi, jonka takana näkyi jäätikkö. Petri vähän pettyi, kun jäätikkö oli niin kaukana, mutta minä olin vallan innoissani. Olinhan omin silmin nähnyt sen, että jäätikkö on OIKEASTI sininen. Olen aina luullut, että kuvia on käsitelty niin, että jää näyttää siniseltä, mutta ei. Se on ihan oikeasti sinistä. Aikuisten oikeasti. Tulkaa katsomaan, jos ette usko. Mielellään aika pian. Huom: selfien otossa vähän kesti, koska ensin oli kaksoisleuka ja sitten aivan hirveät kaularypyt. Siis sillä joka on kuvassa etualalla.

Nyt ollaan yötä puskaparkissa lähellä jäätikköä takana 260 ajokilometria..Maailman pienimmän tietunnelin naapurissa. Ajoimme tunnelin läpi Briksdalsbreeniin ja ”tunneli” oli kuin iso salaojaputki! Juuri ja juuri mahduttiin, ei valoja, pelkkää pimeää. Aivan järkyttävää. Mietin jo miten tässä peruuttaa, jos tulee auto vastaan. Vastaus: ei mitenkään, tunneli on yksisuuntainen (Petri tiesi). Nyt yövytään tämän karmivan rakennelman takapihalla ja maisemat ovat ykkösluokkaa. Maha on täynnä makkaraa ja salaattia. Ja valitettavasti myös ihan liikaa koiranhoitopalkaksi saatuja irkkareita. Vinkki: älä avaa Matador Mix pussia.