Rampestreken - maailman katolla

Mikä aamu! Aurinko oli tullut esiin pilven takaa ja ennen seitsemää oli lämmintä jo 16 astetta. Otin pienet aamulämmöt Telian chatissa, kun yritin saada Petrin soitonsiirtoa toimimaan. Selvisi että mistään ei saa enää soittamalla apua ja kaikki pitää tehdä kirjautumalla jonnekin jonka salasanat ja tunnukset on tietysti kotona. Lopulta onnistui, kun selvisi että iphonen 4G yhteys oli ongelma. Mitä parempi yhteys, sitä enemmän ongelmia. Joskus on ikävä lankapuhelinta.

Aamupalan jälkeen otettiin pyörät esiin ja pyöräiltiin Atlantin väylä päästä päähän. Pysähdyttiin, ihasteltiin, kuvattiin ja ihasteltiin. Käveltiin kaikki mahdolliset kävelyreitit ja ihmeteltiin kuinka paljon rahaa on palanut rakennelmiin, joista nyt me saadaan nauttia. Kiitos Norja. Ja ne upeat värit: kanervat, jäkälä, paljaat kalliot, pihlajanmarjat, meri, rakkolevä, valkoiset ja punaiset pikkumökit. Kalastajat rintarinnan sillalla, muuten ihana rauha. WOW! 

Silloilta jatkettiin ajoa Molden kautta Åndalsnesiin. Ja mitkä maisemat! Maisemat paranivat vielä 50% kun Petri pesi huoltoasemalla tuulilasin. Petri otti tietenkin päiväunet lounaan jälkeen (spagettia & jauhelihakastiketta) ja lähdin siksi aikaa meren rantaan kävelemään. Yritin hetken kirjoittaa blogiakin, mutta puolalainen äiti-lapsi kaksikko kimitti niin järkyttävällä volyymilla toisilleen, että piti vaihtaa paikkaa. Lomalla ei kestä meteliä, vaikka töissä kahvihuoneessa se tuntuu ihan mukavalta ja siellä itse kimitän ihan surutta. Tajusin jossain vaiheessa, että meillä ei ole kruunun kruunua Norjan rahaa. Apua! Mutta eihän me ole tarvittukaan rahaa mihinkään muuhun kuin dieseliin, joka maksettiin kortilla. Säästettiin myös muutama kruunu, kun ei menty lautalla vaan kierrettiin koko vuono = 100 km. Mutta kannatti. Ajettiin mm. upeaa vuoristotietä, jossa huokailu yltyi lähes maanisiin mittasuhteisiin. Lampaita tiellä, maatiloja meren äärellä, lumisia vuoren huippuja, hevosia laitumella, lehmä keskellä tietä. Eikä oltu edes Intiassa.

Ensimmäinen varsinainen fyysistä ponnistelua vaativa retkikohde oli Rampestreken. Åndalsnesin kaupungin yläpuolelle vuorenrinteeseen rakennettu näköalauloke. Reitti oli luokiteltu vaativaksi, vaikka pituutta oli vain reilut 4 kilometriä. Vaikka kuntoni on nykyisin kohtalainen, niin nousu 27 asteen helteessä osin lähes pystysuoraa rinnettä otti koville. Reitillä oli välillä kallioon hakattuja ketjuja turvaamassa kiipeämistä, välillä kivinen polku kulki jyrkänteen reunalla (en laita kuvaa, koska äiti lukee tätä) tai metsässä nousten juurakolta toiselle. Olisin toivonut jalkoihin edes 10 senttiä lisää pituutta, kun ajoittain seuraava askelma tuntui olevan navan korkeudella. Vaikka välillä oli usko loppua, niin palkinto oli kyllä kaiken hien arvoinen!

Tuli voittajafiilis, kun käveli Rampestekenin 537 metriä merenpinnasta roikkuvalle näköalarasanteelle. Onneks en omaa yhtään korkeanpaikankammoa (itsesuojeluvaistoa?), vaan marssin pokkana ritilöiden päällä, kun alla oli pelkkää tyhjää. Ja olihan siinä kaiteet! Alastulokaan ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Kerran tutustuin lähemmin maastoon, kun kenkä lipesi puunjuuren päältä. Äkkiä vaan ylös. Näkikö kukaan? Ei nähnyt, huh huh.

Nyt ollaan levähdyspaikalla vuonon rannalla ja kuten alla olevasta kuvasta näkyy, ei voi valittaa maisemista. Käytiin pesemässä reissuhiet pois auton suihkussa ja kohta on naudan sisäfilepihvit iltaruuaksi. Petri ajaa, paistaa pihvit ja kalat, minä teen muut ruuat, tiskaan ja toimin kartturina. Molemmat syödään, pyöräillään ja kävellään. Tasan menee.