Nokia, Suomi: Home, sweet home

Maanantai aamuna taas jugurtit ja tuoremehu jääkaapista. Taksi tuli 6:40, tällä kertaa kuskina Kyriakos. Hävisi ulkonäössä Johnille 10-0 ja ajotaidossakin 5-0. Kourosta, Menneniä tai muuta vastaavaa oli lorahtanut aamutoimissa "vähän" liikaa ja kiitettiin luojaamme, ettei kenelläkään meistä ollut astma. Perille päästiin silti. 

Aegean airlinesin lento Ateenasta Helsinkiin kesti alle 4 tuntia. Kaikki lentoemännät oli kuin samasta puusta veistettyjä: kauniita, tummat hiukset nutturalla niskassa, hoikkia, huolellisesti meikattuja, 174 cm ja 28-30v. Nopeasti arvioituna. Kyllä kelpasi matkustaa, koska karvalakkipuolellakin tuli ilmainen ruoka ja jopa viinit! Ei kai tällaista ole enää missään Euroopan lennoilla? Tai ehkä bisnespuolella, mutta siitähän minä en tiedä mitään.

Helsingistä jatkettiin junalla Tikkurilan kautta Tampereelle, jossa jätettiin haikeat jäähyväiset rakkaille matkakumppaneille Jaanalle ja Timpalle. Ikävä tulee - onneksi jo marraskuussa nähdään. Nuppu oli vastassa asemalla, josta pisteet. Kotona oli posti- ja laskuvastaavan homma jäänyt puolitiehen, josta ei yhtään pistettä. Pikemminkin meni saldo pakkasen puolelle... Tästä ei voi kuin parantaa, jos näin optimistisesti ajatellaan.

Äiti ja isä tuli illalla poikkeamaan ja poistin Kreeta-tikit äitin päästä. Niitä taisi ollakin "vain" 24. Kamalaa karhunlankaa, piti ottaa kynsisaksetkin avuksi. Pääasia kuitenkin on, että haava on hyvin parantunut ja äiti kunnossa. Nimenomaan siis PÄÄasia :)

Ikimuistoinen matka - ei voi muuta sanoa. Kyllä on mitä muistella. Kiitos kaikille konkreettisesti reissussa mukana olleille sekä blogin myötä hengessä reissanneille. 

Ateena, Kreikka: Akropolis ja muutakin antiikkia

Yöllä ei jostain syystä tullut uni silmään, mutta silti sunnuntaina ennen kuutta olin tikkana ylhäällä. Jugurttia ja hunajaa omasta jääkaapista ja ulkona odottavaan taksiin 6.30. Vartin kestäneellä matkalla lentoasemalle nähtiin ensimmäinen isompi tie Santorinilla. Siis sellainen, jossa oli oikein kaksi kaistaa merkittynä. Tietä oli korkeintaan pari kilonetriä. Pueni on siis kaunista -myös Santorinilla.

Lentoaseman ulos asti kiemurteleva jono ohitettiin sujuvasti, kun oli vaan reput ja boarding passit jo puhelimessa. On tämä helppoa. Pitkästä aikaa lennettiin suosikkiyhtiölläni Ryanairilla eikä mistään voi valittaa. Ainakaan hinnasta, 27€ per henki. Vessakaan ei vielä maksanut. Lento Ateenaan oli käytännössä vain nousu ja lasku. 40 minuuttia. Siinä ajassa ehtivät kyllä työntämään sekä kahvi- että ostoskärryt että myymään arpoja. Aikataulu olisi kyllä seonnut, jos joku olisi oikeasti jotain ostanut.

Ateenassa oltiin jo yhdeksän aikaan. Lentoasemalla oli vastassa taksikuskimme John Konzialis. Welcome pickupin kuski, joka palautti uskoni takseihin! Nimeni kyltissä täysin oikein (!), repun otti heti selästäni, vesipullot käteen sekä kartta ja pieni ostoskassi kaupan päälle. Matkalla kertoi sujuvalla englannilla Ateenan nähtävyyksistä ja tapahtumista. Juuri nyt oli maraton tapahtuma. Vai oliko sittenkin paikallinen Roosa-nauha juoksu? Pinkkipaitoja näkyin sadoittain. John kertoi, että Attenassa asuu yli puolet koko Kreikan 11 miljoonaisesta väestöstä eli 6,5 miljoonaa. Me uskottiin kaikki mitä John sanoi.

Hotelli Kimon oli jälleen kerran nappivalinta! Sijainti oli nytkin tärkein valintaperuste: kävelyetäisyydellä Akropoliin kukkulasta ja Syntagman aukiosta. Hinta-laattusuhde loistava (74€/yö), siisti, pintarempattu huone, toimiva wifi, ystävällinen palvelu ja kirsikkana kakun päällä kattoterassi, josta näki suoraan Akropolille.

Ja sinnehän me heti rynnättiin - siis Akropolin kukkulalle. Meillä oli oma loistava opas eli Jaana, jolle Ateenan nähtävyydet oli tuttuja muutaman vuoden (?) takaa. Historiaa tuli niin, että heikompia olisi hirvittänyt. Ei meitä. Lippuja ostaessa olisi mennyt heti kahvit väärään kurkkuun, jos oltaisiin sellaisia juotu! Juuri tänään oli "world heritage day" ja kaikkiin antiikin nähtävyyksiin oli vapaa pääsy! Sanotaan ettei sellaista ole kuin ilmainen lounas, mutta täällä oli! Säästettiin 30€ per persoona. Heti mietittiin mihin sen summan voisi tuhlata.

Muutama muukin ihminen oli liikkeellä ihailemassa muinaista rakennustaidetta, mutta kyllä sinne sekaan mahtui. Nähtiin tottakai upea, iso Parthenon ja muutama muukin pytinki. Ei jaksa nyt näpytellä tähän historiapläjäystä, joten googlettakaa. Akropolin kukkulalta avatui hienot näkymät yli Ateenan. Vaikuttavaa! Kamera lauloi.

Noudatettiin taksi-Johnin ohjetta ja käveltiin ympäri Ateenaa. Katsastettiin mm. Syntagman aukio (eikä varastettu mitään vaikka siitä varoitellaan), Zeukselle omistetun temppelin rauniot ja ensimmäisten nykyaikaisten olympialaisten pitopaikkana ollut stadion. Käveltiin läpi kasvitieteellisen puiston, jota kuvailee sanat "runsas ja luonnontilainen". Etenkin Timpalle tiedoksi. Onhan se mukavaa, että keskustassa on tällaiset "vihreät keuhkot". Erityisen mukavaa ei ollut se, että osalla puiston minieläintarhan linnuista oli tosi pienet häkit. Nähtiin myös maailman hauskin vahdinvaihto, missä vartija kopisti ja potki kuin aasi konsanaan. Ei pustynyt totisella naamalla katsomaan.

Ateena osoittatui kivaksi kaupungiksi. Pieni siivu vasta nähtiin. Voidaan tulla toisenkin kerran. Hotellin lähellä paljon kivoja kävelykatuja, kirkkoja, kahviloita, baareja, krääsän myyntiä, mutta jotain aitoa ja sopivasti ränsistynyttä omaan makuuni. Petri pääsi shoppailun makuun ja osti t-paidan. Poikkeuksena aiempiin reissuihin ei ostanut vyötä tällä kertaa. Minä en ostanut mitään, kunnioitin siis perinteitä.

Illalla kysyttiin respan tytöltä ravintolasuositusta "not too fancy, but good food and near". Sitä saatiin mitä tilattiin eli Melilotos. Mahduttiin vielä sisään ja syötiin aivan mahtavat ruuat. Etenkin alkuruoka, jossa oli pohjalla leivänmurua, päällä tuorejuustoa, punajuurta ja savuankeriasta oli lievösti sanuttuna hyvä, vaikka kuulostaa omissa korvissanikin oudolta.

Käytiin illan päätteeksi vielä hakemassa jugurtit aamuksi jääkaappiin ja pelattiin muutama kierros ristiseiskaa, että saataisiin Jaanan voittoputkea edes hieman horjutettua. Hieman. Ja käytiin tietysti hotellin kattoterassilla kurkkaamassa miltä Akropolin kukkula näyttää yövalaistuksessa. Hyvältä näytti. Aamulla taksi tulee 6:40 ja kotimatka alkaa.

Fira, Santorini: 1100 porrasta ja vähän päälle

Lauantai aamuna oli oikeasti kylmä. Forecan mukaan "Feels like 13" eli piti laittaa sekä villatakki, että pidempi hame tarjetakseen terassilla ennen auringonnousua. Tuulikin kävi pohjoisesta. Jaana kävi reippaana aamulenkillä ja sillä aikaa onneksi aurinko nousi täyteen paisteeseen. Syötiin viimeinen aamupala ulkona todennäköisesti pitkään aikaan. Parina seuraavana aamuna on herätys ennen auringonnousua ja sitten ollaankin jo Suomessa. Ja syksyssä. Tavarat reppuhin ja haikeat hyvästit Vasilin Pano Meria cavehouselle. Ehkä paras majoitus ikinä. Tai ei ehkä - oli se.

Paikallisbussilla mentiin sujuvasti pääkaupunkiin Firaan ja ilman yhtään harha-askelta käveltiin hotelli Thirasiaan. Huoneetkin saatiin heti. Respan söpö nuori mies oli muutenkin kovin ystävällinen ja avulias. Huoneet lievästi sanoen todella "basic", mutta siistit, pari shampoopulloakin, pieni terassi ja nopea wifi. Ja jääkaappi! Käy kyllä niin kovalla kolinalla, että yöksi piiti sammuttaa. Haettiin sinne lähikaupasta silti jugurtit aamuksi. Vasililta otettiin "lainaksi" hunajaa ja eilisillä, tiskatuilla jätskilusikoilla kauhotaan. Me ollaan niin kekseliäitä.

Käytiin kylällä pyörimässä, mutta ei tämä Fira vedä Oialle vertoja. Paitsi turistien määrässä. Risteilylaivojen puuttuessa niitäkin oli onneksi vähemmän. Lounas syötiin Camille Stefani kattoravintolassa, jossa kaksi vanhaa pappaa palveli meitä kilvan. Olutkin kaadettiin välillä uudelleen huurteiseen lasiin, ettei lämpene liikaa. Ja kädestä pitäen kiitettiin lähtiessä ihan suomenkielellä. Papat <3

Thirasia hotellissa oli uima-allas aurinkotuoleineen ja yllättävän iso allas olikin. Varjoakin pystyi ottamaan. Uimaankin olisi pystynyt, mutta vesi oli minulle liian kylmää (= 25). Timppa ja Petri uivat kyllä, pisteet siitä. Jotta iltaruoka mahtuisi mahaan, piti lähteä sulattelukierrokselle. Koska kujien ihmispaljous ja matkamuistomyymälät ei houkuttaneet, suunnattiin vanhaan satamaan Firan rantatöyrään alle. Satamaan johtaa 587 porrasta pystysuorassa rinteessä! Mutta mehän ollaan elämämme kunnossa!

Täällä sentään yksi askelma oli inhimillisen korkuinen tällaiselle tappijalallekin. Haasteensa toi taas kerran ne aasit. Aaseja oli parkissa pitkin portIkkoa ja jätöksiä yltympäriinsä. Pari kunnon aasivessaakin oli matkalla. Haju oli karmaiseva. Kaikesta kuitenkin selvittiin ja päästiin vanhaan satamaan. Muutama taverna, retkien myyjien toimistoja, kalatusveneitä ja meriretkiä tekeviä paatteja.

Koska aasillaratsastus oli boikotistamme johtuen poissa laskuista, mietittiin ylösnenoa kaapelivaunulla. 5€/hlö. Päätettiin kuitenkin jättää sekin väliin ja kavuta ne lähes 600 porrasta ylös Firaan. Hikistä hommaa. Palkittiin itsemme lähikaupasta ostetulla ouzolla (miehet) ja rose viinillä ( naiset). Reppureissun ainoa huono puoli on se, että korkinavaajaa ei voi kuljettaa mukana käsimatkatavaroissa. Sillähän voi siis tappaa jonkun. Kuten varmaan kynsiviilallakin. Mutta hätä ei ole tämännäköinen. Kynsisaksilla Petri sai vihdoin pullon auki puolen tunnin äheltämisen jälkeen. Hätsunpikaa rakennettiin kertakäyttömukista myös suođatin, että saatiin suurimmat korkinjäänteet pois juomasta. Jep!

Illalla taas syötiin. Ei nyt muistu ravintolan nimi mieleen. Kuvassa mixed grill kahdelle a la Jaana ja Timppa. Tottakai korttiakin pelattiin. Jaanalla on kyllä ilmiömäinen voittoputki päällä. Taidolla - ja ehkä vähän tuurilla. Tosi vähän. Me muut oltiin ihan vastaantulijoita joka tapauksessa.

Jos kohta ei olla tavaroita paljon purettukaan, niin nyt taas pakattiin aikaista aamulentoa varten. 6:30 hakee taksi kohti paljon haukuttua Santorin lentokenttää ja sieltä kohti Ateenaa. Tuntuu kuin olisi ollut reissussa paljon pidempään kuin pari viikkoa. Ja vielä yksi kokonainen päivä jäljellä.

Oia, Santorini: Uimahyppyjä ja täydellistä rentoutumista

Perjantai aamuna tuli jo melkein vilu terassilla ennen auringonnousua. Piti hakea huivi harteille. Forecassa luki 20, "feels like 16". Ei se ihan niin kylmältä tuntunut. Aurinko nousi 7:07 ja aamupalan aikaan terassille paistoi jo täydeltä terältä. Erona suurimpaan osaan Oian majapaikkojen terasseista, tälle paistaa aurinko koko päivän aamusta iltakuuteen. Entisenä auriingonottajana osaan arvostaa. Varjoonkin onneksi pääsee. Täydellistä siis. PS. Zoomaa alla olevaa kuvaa, niin näet meidät terassillamme kuvan vasemmassa ylänurkassa. 

Sama äärimmäisen ärsyttävä kamerakopteri pärräsi jo kahdeksan aikaan terassimme päällä. Kaksi itäistä murretta puhuvaa sitä lennätti. Jaana huusi miehille pari valittua sanaa (= käski häipyä), mutta englanti ei tullut ymmärretyksi. Hetken päästä ymmärsivät ottaa kopterin alas, kun seisoin kuin Justiina kädet puuskassa terassin nurkalla. Pilasin varmaan kuvan. Tällä kertaa näytin myös kieltä. Pätkä löytyy ehkä youtubesta.

Kavuttiin taas ne 250 porrasta tällä kertaa Ammoudin rantaan. Onneksi niin aikaisin ei aasit olleet vielä liikkeellä ja riitti kun väisteli vaan niiden jätöksiä. Ammoudista jatkettiin pikkumatka Agios Nikolaoksen uimapaikalle. Montakohan sen nimistä paikkaa on Kreikassa? Veikkaan tuhansia. Uimapaikalla ei ollut ketään muita. Vähän toista kuin iltapäivällä. Roskaa oli kyllä joka kivenkolossa ja yhdet silmälasit. Ei ollut kakstehot, joten jätin sinne. Roskista ei ollut missään. Roskiksen puuttumisesta huolimatta ihmettelen aina sitä, että tyhjä vesipullo painaa turistin kädessä niin paljon enemmän kuin täysi.

Vesi täällä on todella kirkasta ja lämmintä. Oltiin reippaita ja uitiin tällä kertaa kaikki. Petri snorklasi ja näki joitain kaloja, mutta ei mitään järisyttävää. Sukeltaminen jäi tällä reissulla väliin, vaikka sukellustietokone ja lokikirja mukana onkin. Ei vaan malta jättää meitä päiväksi, kun ollaan niin hyvää seuraa. Petri teki sen mitä pari päivää sitten lupasi: ui, kiipesi töppäresaarelle ja hyppäsi kallionkielekkeeltä. Timppa tsemppasi ja minä kuvasin. Löysin kamerastani oikein sarjakuva-asetuksen tätä varten. Aina oppii.

Uimisen jälkeen ne 250 porrasta ylös ja maisemia ihailemaan Oian kärkeen linnan raunioille. Ensimmäiset turistibussit olivat laskeneet lastinsa Oiaan ja ruuhkia kujille alkoi kertyä. Osa (venäläisistä) turisteista luulee, että koko liikenteen voi pysyttää sen vuoksi, että ottaa kuvaa raskaasti meikatusta ja ylipukeutuneesta tyttöystävästä. Ei vaan voi. Tai että kenen tetassille vaan saa avata portin ja mennä kuvaamaan. Ei vaan voi.

Lounaaksi haettiin jo toisen kerran gyrokset bussiaseman lähellä olevasta kioskista. Tsekattiin samalla paikallisbussin aikataulut huomista Firaan siirtymistä silmälläpitäen. 20 minuutin välein pitäisi lähteä. Pitäisi. Kyllä maistui pikaruoka hyvältä kylmän Mythos oluen kanssa. Samoin vähäkaloriset leivonnaiset iltapäiväkahvilla. Pressopannun käyttö on petraantunut sen verran, että aion perustaa pop up- kahvilan tänne Oiaan.

Ennen auringonlaskua nautittiin vielä terassin rauhasta sekä viimeisistä Oian raappukävelyistä. Aina löytyy uusia reittejä, vaikka ensin tuntuu, että tuostakin on jo menty. Vimeisen päälle rempattujen ja valkoisiksi maalattujen luolatalojen joukkoon mahtuu vielä monta "monien mahdollisuuksien taloa". "Pientä laittoo..." ja niin edelleen. Sormet lähes syhyää..

Tarkan markan ihmisenä tarjoilin aperitiiveiksi kotiterassilla tsatsikia ja oliiveja, koska muuten ne pitäisi heittää pois, kun huomenna muutetaan. Ja kuka sellaista nyt tekee? Aamulla pakotan syömään vielä loput juustot ja metvurstit. Vielä jaksettiin silti iltaruoka Seagull tavernassa. Ei makukokemuksena elämää suurempaa, mutta vallan syötävää. Jälkiruuaksi Nirvanat. Nirvana on siis Kreikassa myytävä purkkijäätelö. Niillä jaksoi vielä läiskiä ristiseiskaa.

Tällä kertaa oli pakko pelata iltaturnaus sisällä. Sää muuttui yhden päivän aikana, kun tuuli kääntyi pohjoiseen. Osa ihmisistä oli kaivanut jo toppatakin esille. Ei täällä nyt sentään niin kylmä ole! Päivällä auringossa oli vielä kuuma, mutta  illalla ei tullut mieleenkään hakeutua tuuliselle puolelle kattoravintolaan syömään. Kai se syksy joskus tännekin tulee.

Oia, Santorini: Torstaina kannattaa tulla

Torstai aamuna olin taas jo kuudelta terassilla odottamassa auringon nousua. Ja nousihan se. Aamupala nautittiin terassilla. Vaikka kotona en syö aamulla mitään, niin täällä kyllä uppoaa kaikki jo heti aamulla. Valitettavasti. Hyvin tankattuna lähdettiin tavoittelemaan Amarin rantaa. Katsottiin oikein reitti sekä kartasta että google mapsista, eikä kumpikaan pitänyt paikkaansa. Mutta kysyvä ei tieltä eksy - ainakaan paljoa.

Terassiltamme näkyy Amarin sataman edistan veneet. Petrin monivuotinen haave on ollut päästä purjehtimaan katamaraanilla. Eli laiva täyteen ystäviä, kippari ja kokki. Kohteena Kreikan saaristo, miksei Turkinkin, jos sillä suunnalla rauhoittuu. Enköhän minäkin siellä pari viikkoa viihtyisi pakon edessä. Yttihän siis satama katsastaa.

Amarin satamaan oli 285 porrasta, Timppa reippaana laski ne kaikki. Rappuset oli tuhatkertaisesti raskaammat kuin edellispäiväiset Amoudin rantaan. Yksi rappu oli metrin pitkä ja vietti varmaan puoli metriä alaspäin. Tarkkana piti olla, että pysyi pystyssä, kun kenkä välilä luisti ja piti taas väistellä aasin paskoja. Ei onneksi aaseja tällä kertaa.

Satamassa oli pari betonilaituria, yksi taverna (kiinni), muutama loma-asunto ja veneitä. Viehättävää - eikä meitä lukuunottamatta yhtään ihmistä. Rappuset huomioiden en pidä ihmeenä. Aurinko oli mennyt pilven taakse ja saatiin ensimmäiset Santorinin sadepisarat. Ei niin paljoa, että oltaisiin edes kastuttu. Muuta kuin hiestä ylös kavutessa.

Kotimatkalla pysähdyin taas kuvaamaan. Meidän asunto on muuten aika monessa kreikkalaisessa postikortissa. Ja kymmenien tuhansien ihmisten kameran ja kännykän muistikortilla. Talo näkyy, mutta me ollaan täällä piilossa kuin herran kukkarossa. Turistien huokailut vaan kuuluu ylhäältä ja alhaalta.

Tehtiin ensimmäisen kerran ruokakin itse. Kreikkalaista salaattia (ihan itse pilkoin) ja tsatsikia (valmiina kaupasta). Lisänä asunnon luontaisetuihin kuuluva, ovenhantaakiin toimitettu leipä. Nam! Oli pakko syödä sisällä, koska aamun pilvien jälkeen aurinko porotti täydeltä terältä. Leipäpalvelun lisäksi täällä huoneistoissa käydään myös siivoamassa, lakanatkin vaihdettiin tänään. Erikoinen Airbnb asunto. Kai ne haluaa varmistaa, ettei me laiteta kämppää remonttiin.

Torstai oli huomattavasti rauhallisempi päivä turistien suhteen täällä Oiassa kuin aiemmat päivät. Yhtään risteilyalusta ei näkynyt parkissa, joten väkimäärä kujilla oli sen mukainen. Täällähän pääsi päivällä kulkemaan ihan ongelmitta. Vai vaikuttaako jo se, että syyskuu on yli puolen välin? Mutta illalla totuus kyllä taas valkeni: sadoittain turisteja oli tullut Oiaan katsomaan auringonlaskua. Jokainen terassin katto, kaide, taverna ja vanhan linnoituksen raunion nyppylä olivat pakattuna ihmisiä jo kuuden aikaan. Ja aurinko laskee siis vähän seitsemän jälkeen. Ehtii siinä jalat puutua.

Me löydettiin sivummalta ravintola, jossa oli ihme kyllä tilaa. Pöydät olivat "periaatteessa vain ruokailijoille", mutta periaatteestahan voi aina tinkiä, joten ihana tarjoilija antoi meille plydän, vaikka vaan juotiin. Ihailtiin samalla autingonlaskua ja kauhisteltiin aivan vastasyntyneen näköistä vauvaa, jota isä kantoi rintarepussa. Melkein hukkui sinne. Oltiin valmiina pelastamaan.

Syömään mentiin ensimmäistä kertaa tällä reissulla ravintolaan, jossa oli oikein valkoiset pöytäliinat. Päivän erikoisuutena oli hummerispagetti. Oli se onni että kysyin hinnan ennen tilausta. 60€. En tilannut. Muuten hintataso oli kuitenkin ihan hyväksyttävä ja ruoka huippuhyvää. Ensimmäisen kerran reissulla lasku meni yli 100€:n. Siis neljälle jaetut alkupalat, pääruuat, oluet ja viinit. Sen arvoista. Plussana myös se, että Petrille oli vehnäolutta.

Illalla lyötiin vielä korttia kotiterassilla. Osa porukasta etsi jo päälleen pitkähihaista eli illan lämpötilat vähän laskussa. Huomenna viimeinen päivä Oiassa. Nautitaan siitä.

Oia, Santorini: Patikkaretki Firaan ja portaat päälle

Keskiviikkona aamupala katettiin omalle terassille jo aamuseitsemän jälkeen, koska kaikki olivat jo niin innolla lähdössä patikkaretkelle Santorinin pääkaupunkiin Firaan. Tarjolla oli tietenkin kreikkalaista jugurttia ja hunajaa, leipää päällyksineen sekä teetä ja kahvia. Asunnosta löytyi pressokeitin vai mikä se nyt on, missä painetaan ne purut pohjaan? Eilen kahvista tuli liian laihaa, nyt melkein lusikka seisoi. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Tässä maisemassa menee kyllä kurjempikin kahvi.

Koko Santorinin saarella on asukkaita lähteestä riippuen n. 14000. Turisteja varmaan moninkertaisesti sama määrä. Pelkästään risteilymatkailijoita voi vilkkaimpina päivinä olla 10000! Nyt Santorini on rajoittamassa risteilyturistien määrän enemmillään 8000 per päivä. Huh huh... Esim. kotikylämme Oian kadut on metrin leveitä... Eli melkein yhtä leveitä kuin leveimät turistit. Mutta ängettiinhän mekin tänne, joten ei tässä pelkästään muita voi syyttää.

Lähdettiin liikkeelle kohti Firaa jo ennen kahdeksaa. Ei nähty ensimmäisen tunnin aikana kuin muutama ihminen. Kuka sitä nyt lomallaan näin aikaisin heräisi... Paitsi me ja muutama himojuoksija. Sekä pari koululaista.

Polku kiemurteli upeissa maisemissa jyrkänteiden reunalla, parin kylän läpi ja ohi kirkkojen. Kirkkoja täällä on enemmän kuin baareja. Ja se on kyllä paljon se. Opasteet oli vähän sinne päin. Koko matkalla nähtiin kolme opastetta eli siihen nähden pysyttiin kiitettävästi reitillä. 

Imeroviglin kylä ennen Firaa on kuulemma Santorinin Beverly Hills. Olihan siinä upeita hotelleja valkoiseksi maalattuine taloineen ja isoine allasalueineen, mutta ei mitään meidän terassin voittanutta. Meitä ei altaan puuttuminen haittaa yhtään. Mieluummin ilman kuin sellainen saavin kokoinen poreamme terassilla. Niitäkin täällä näkee.

Matkaa Firaan kertyi reilut 10 km, aikaa meni kolmisen tuntia. Suurin osa polusta pientä kiveä, isompaa kiveä, vähän tien vartta, ylä- ja alamäkeä. Valokuvausinnostukseni hidasti matkantekoa, kun aina löytyi jotain ihanaa kuvattavaa. Ja pitihän sitä juodakin. Lämmintä aamusta oli jo pitkälti yli 20 ja päivällä 27 Forecan mukaan. Tuntui hikisemmältä. Oli se hyvä, että lähdettiin heti aamusta.

Fira oli vilkas: täynnä kauppoja, tavernoja ja turisteja. Kolme suurta risteilyalusta oli nytkin parkissa satamassa ja jos kaikista oli tullut pari tuhatta ihmistä Firan (ja Oian) kapeille kujille niin... Läpi käveltiin pysähtelemätt, suoraan paikallisbussin päätepysäkille ja takaisin Oiaan.

Bussimatka se vasta kokemus olikin. Matka maksoi 1,80€ ja kesti periaatteesa vain 20 minuuttia. Käytännössä tuplaten. Matkantekoa hidastutti mm. autonsa keskelle tietä parkkeerannut mies, jonka takia koko liikenne seisoi kilometrien matkalla. Bussi otettiin niin täyteen matkustajia, että juuri ja juuri meni ovet kiinni. Jää Intiakin toiseksi (tosin poppikoneet ei täällä ollu täysillä). 

Bussimatkan jälkeen oli pakko saada suosikkipikaruoka eli gyros. Pitaleipään käärittyä possunlihaa (tai kanaa), tomaattia, sipulia, tsatsikia ja muutama ranskalainen. Hinta täällä 3€. Syötiin gyrokset omalla terassilla ja nassautettiin yhdet hyvin ansaitut Mythokset omasta jääkaapista. 

Iltapäiväpulliksi haettiin leipomosta vähäkaloriset leivokset, joissa oli mm. pistaasia, hunajaa ja "angel's hair" ei ihmeellistä karvaa päällä. Kahvikin oli taas asteen parempaa. Pakko oli lähteä sulattelemaan kaloreita Ammoudin kalastajakylään, 250 porrasta Oiasta suoraan meren rantaan. Ja samat takaisin. Laiskat, eli alle 30-vuotiaat, kulkivat portaat aasien selässä. Viisi aasia turistit selässä ja kuski tuli aina rappusten leveydeltä jumalattoman huudon säestämänä. Hyvä että ehti alta pois. Aasin paskaa oli rappuset täynnä. Ei hyvä.

Ammoudi oli oikein söpö pieni kylä: muutama taverna ja saman verran kalastusveneitä. Jatkettiin kuitenkin kapeaa rantakaistaletta toiseen rantaan, jossa oli erillinen korkea saaren töppäre uimaetäisyydellä. Reitti ei sovi korkeanpaikankammoisille. Siitä huolimatta väkeä oli kuin helluntai epistolassa. 

Petri ja Jaana sporttisina tekivät kunnon uimalenkin. Kyllä minäkin sentään nahkani kastelin.  Petri kiipesi saaren hyppyjyrkänteelle (kuva tekstin alla todisteena), mutta ei sitten uskaltanutkaan hypätä. Ehkä huomenna. Joku svedu tuli heti perään ja veti voltin taaksepäin. Moni kyllä henkeään uhmaten teki vähemmän onnistuneita veteenmenoja aivan lähelle kalliota.

Jätettiin auringonlasku väliin ja mahduttiin siitä johtuen syömään Lotzaan, tämän asunnon omistajan tavernaan. Hyvä ruoka, parempi mieli. Illalla lyötiin vielä korttia eli ristiseiskaa kotiterassilla. Sanotaan vaikka niin, että naiset ei ainkaan hävinneet. Joku pörräytti kuvauskopteria terassimme yllä ja siitä lähti illan rauhassa todella ärsyttävä ääni. Näytettiin sille vähän käsimerkkejä. Mieli teki näyttää muutakin.

Oia, Santorini: Sanat eivät riitä kertomaan...

Tiistai aamuna satoi! Ensimmäisen kerran tällä reissulla. Istuin jo ennen kuutta parvekkeella ja silloin taivas aukeni. Pientä pisaraa oli ilmassa vielä, kun käveltiin vajaa kilometri satamaan etsimään oikeaa Santorinille lähtevää laivaa. Kysymällä selviää - Hellenic Seawaysin High speed 7 oli ihan vieressä. 

Ja mikä laiva! Uuden oloinen kantosiipialus, istumapaikkoja 1156, autot päälle, tekonahkapenkit (etureuna painoi pirusti reisiin), kolme kahviota, viiniä ja olutta tarjolla (ei ostettu) ja ilmainen wifi (tökkivä). Muistutti Ruotsinlaivan ja lentokoneen yhdistelmää. Vain päivätanssit puuttui. Viilennys oli säädetty asentoon"Suomi marraskuussa". Harmi kun villatakki jäi matkatavarasäilytykseen.

Vajaan parin tunnin päästä oltiin Santorinilla ja satamassa oli melkoinen hässäkkä. Puolet porukasta oli ulkona laivasta ennen kuin se oli edes laiturissa. Myös me. Taksi odotti kuten luvattu, nimikylttikin meni melkein oikein ja (STEVNIK) reilun puolen tunnin kiemurtelun jälkeen oltiin Oiassa. Aurinkokin näyttäytyi kuten Jaana ja Foreca lupasi. Bussikuski väitti ettei aurinko paista, mutta mitäs ne säästä  tietää. "Up to the hill, right and left" ja niin me oltiin Lotza ravitolassa tsekkaanassa  itseämme sisään Vasilin Aihbnb asuntoihin. Tietä tuli näyttämään mummo (Vasilin vaimo), joka kysyi "where is your luggage?" Ja tuli ikionnelliseksi, kun meillä oli vaan reput.

Ja mitkä kämpät! Nyt loppui ylisanat. Aivan kuuminmassa Oian vanhassa keskustassa avaat oven ja olet toisessa maailmassa. Kymmenkunta jyrkkää rappua alas ja siinä on meidän terassi. Esteettömät näkymät merelle. Oma rauha. 

Meillä on vähän isompi kaksio ja Jaanalla ja Timpalla pieni yksiö ikivanhassa luolatalossa, jossa on metrin paksuiset seinät. Söpösti sisustettuja molemmat asunnot. Jääkaapissa valmiina marmeladia, voita, hunajaa, vettä, tuoremehua. Aamulla tuodaan tuore leipä terassille yhdeksän jälkeen. Musta kissakin kaupan päälle. Ja nopea wifi!! Ei pysty uskomaan tätä.

Pariinkin otteeseen käveltiin ristiin rastiin Oian kylää. Turisteja kapeilla pääväylillä jo ihan liikaa, kun oltiin yhtaikaa me "yöturistit" sekä päiväretkeläiset ja risteilymatkustajat. Mitähän tämä on elikuussa? Kaikkia kansalaisuuksia, myös itäinen osa edustettuna. Kun päiväturistit lähtivät, tilalle tuli auringonlaskuturistit. Oiassa kun sanotaan olevan maailman kaunein auringonlasku. Pitihän se katsoa! Aurinko laski 19:20 kuten taksikuski tiesi (vaikka ei säistä mitään tuetänytkään). Ihan samalta auringolta se näytti, mutta kyllä siinä jotain on, koska meitä oli satoja sitä ihailemassa.

Hääpareja nähtiin päiväkävelyllä useampia. Valokuvaajat häärivät ympärillä, meikit, kampaukset ja puvut morsiammilla viimeisen päälle (samoin huulien botoxit ja rintojen silikonit). Yksi yhdisti kaikkia näkemiämme hääpareja: kukaan ei näyttänyt onnelliselta. En siis suosittele häitä täällä, näkyy tulevan stressi. Muuta lomaa kyllä suosittelen.

Huomenna on tarkoitus patikoida Firaan, saaren pääkapunkiin. Kun tätä patikointikokemusta on nyt kertynyt... Matkaa reilut 10 km. Etsittiin jo ennakolta reitin pää, ettei tarvitse keskiviikkona harhailla. Matkalla räpsin satojavalokuvia. Oia on harrastajavalokuvaajan paratiisi. On se onni, että on digikamera keksitty. Filmiä saisi muuten olla aina ostamassa.

Syömässä käytiin vähän syrjemmässä turistivirrasta, niin saatiin hintaakin alas. Täällä pieni olut saattaa maksaa 6€, syrjemmällä iso 4€. Muutenkin hintataso  lähellä Suomea "kiihkeimmällä" alueella. Mutta me jaksetaan kyllä pomppia näitä portaita vähän kauemmaksikin. Tarkoittaa 500 metriä. Ja loppuun vielä yksi kuva omalta terassilta. Pakko hehkuttaa.

Iraklion, Kreeta: Vuoristoteitä ja järkyttävän hyvää ruokaa

Maanantai aloitettiin uimareissulla. Käytiin aamukävelyllä meren rannassa ja pariin otteeseen uimassa. Suurin haaste uimisessa oli tällä kertaaa kivikkoinen rantatöyräs. Yleensä se on lämpötila, joka itseäni rajoittaa. Lämmintä sen olla pitää. Täällä merivesi ehkä 27 astetta? Altaaseenkin vielä pulahdettiin, kun allas nähdään enää yhden kerran tällä reissulla.

Ennen puolta päivää pakattiin Huyndai täyteen (siis TÄYTEEN) ja pikkuteitä kohti Iraklionia. Huyndain tavaratilaan mahtui tasan neljä reppua. Tie meni laaksoissa, vuorilla, kylien läpi. Petri käänsi rattia kuin rallikuski konsanaan ja maisemat vaihtuivat. Muutama spontaani IIIIIK!!! takapenkiltä, kun mutkan takaa syöksyi kuorma-auto vastaan keskellä tietä. Vähän ja uhkailtiin jalkapatikallakin, jos ei äänitehosteteet lopu. Sain kuitenkin jatkaa.

Tienvarsiopasteet oli vähän sinnepäin, joten ihme kyllä tehtiin vain yksi ohari. Eikä sekään oikeastaan ohari ollut, koska saatiin jaloitella, nähtii upea kirkko ja ostettiin lisää rakkolaastaria. Jaana piti meidät reitillä just sillä kartalla, mistä ei mittakaavansa vuoksi ollut mitään hyötyä. Hyvä Jaana! 

Iraklion nähtiin jo vuoristotieltä ja isoltahan se näytti. Asukkaita kaupungissa 140000 (Wikipedian mukaan). Kännykän kartan avulla hotellille lähes suoraan. Yksi ohari täälläkin, mutta sillä pistolla poikettiin tankkaamaan. Täällä ei muuten itsepalvelua tunneta vielä bensa-asemilla, vaan nainen kysyi paljonko laitetaan ja pistooli tankkiin. Rahastus samalla vyölaukkuun ja reittiohjeet kaupan päällr. Jep! 

Hotelli Athinaikonissa oltiin kahden maissa. Ihan perushotelli. Siis meille eli kahta tähteä taitaa olla. Hyvä sijainti lähellä satamaa tiistaita ajatellen, siistit huoneet, ilmainen wifi joka toimii huonosti, siisti, pieni parveke ja onneton suihkuverho ja kaadot vessan lattiassa.

Palautettiin auto linja-autoasemalle. Takaluukku auki, ovet lukkoon kuskin ovesta, avainet takakonttiin ja takakontti kiinni. On se kätevää. Sieltä sitten joku Jorgos hakee sen vara-avaimilla. Käveltiin vanhaan kaupunkiin ja syömään. Kuskille kiitokseksi vehnäolut. Vanhassa kaupungissa oli kiva kävelykeskusta, mutta kauppaa ja kuhinaa jo melkein liikaa. Löyti H&M, Zara, Starbucks ym. Ei käyty.

Illalla käytiin venetsialaisessa satamassa. Aallonmurtajan päässä oli linnake, ei muuta, mutta näkymät sataman kalastusveneisiin ja hieman rähjäiseen keskustaan huikeat. Istuttiin rantaravintolaan ottaan yhdet ja ihailtiin sekä tarjoilijaa (Jaana ja minä) että ihmeteltiin paikallista liikennettä. Täällä on esim. taksin parkkiruutu liikenneympyrässä. Ei siis siinä keskellä vaan ajokaistalle maalattuna. Ja autot parkkeerataan sikin sokin, jopa poikittain. Hylättyjä, pölyisiä autoja on kadunvarret täynnä.

Päivällinen syötiin Peskesi tavernassa. Olin varannut oikein pöydänkin ja nyt se kannatti - emme olisi muuten mahtuneet. Aivan idyllinen paikka: leipä tuotiin puulaatikossa, pienet käsienpesupyyhkeet kasteltiin yrttiveteen. Ja se ruoka! Otin kania (ajattelen sitä nyt vain lihana, en pupuna) ja se oli mielettömän hyvää. Samoin muiden lammasannokset. Jälkiruuat taas "on the house" ja runsaat ja maistuvat. Tietysti myös raki, tällä kertaa "raki with rose". Maistui hajuvedelle.

Hotellille kävellessä ihmeteltiin keskustan hulinaa. Kaikki baarit täynnä paikallisia ihmisiä, suurin osa nuoria mutta kaikenikäisiä mahtui joukkoon ja kyseessä oli kuitenkin maanantai ilta. Ihmeellistä. Ja sitten taas vatsan viereen kölliin, aamulla kohti Santorinia.