Prest-vuoren valloitus ja maailman pisin tunneli

Aamulla vielä ripsi vähän vettä, mutta meillä oli kova usko parempaan (sekä Forecan ennustus), joten lähdettiin tietä numero 243 kohti Prest vuoren valloitusta. Tie oli taas yksi Norjan kansallisreittejä Laerdalista Aurlandsvangeniin. Tie valmistui 1967 eli se on lähes saman ikäinen minä. Nyt tie on suurimmaksi osaksi turistien käytössä, koska maailman pisin maantietunneli on korvannut sen. Äkkiä ajoi aika sen ohi, toisin kuin minun. Kapea, suurimmaksi osaksi yksikaistainen tie kulki parhaimmillaan 1300 metrin korkeudessa: karua maastoa, jäkälää, pieniä lampia, alempana hiuspinnejä, taloja, maatiloja jyrkänteen reunalla, lampaita ja onneksi vain muutama vastaantulija. Ei edes lehmiä tällä kertaa. 

Matkaa vaelluksen alkupisteeseen oli 35 km ja aikaa meni lähes tunti. Kertonee jotain tien haasteellisuudesta. Vähän yli kymmenen startattiin vuorenvalloitukseen, johon vähän lähteestä riipuen menisi 3-6 tuntia. Koska en laske itseäni varsinaisesti eräjormien joukkoon oli vaikea päättää mitä pukisi päälle, joten otin vähän kaikkea, kun Petri kerran kantoi reppua. Ja tietysti eväitä runsaasti, vettä, ibumaxia ja rakkolaastarit. Eiköhä niillä pärjää. Alkumatkasta piti olla takki, sitten tuli hiki ja pärjäsi t-paidassa kunnes tuli tuulesta johtuen kylmä ja piti laittaa kevyempi takki, huipulla olisi kaivannut jo hanskoja ja pipoa, kunnes taas loppumatkasta tuli hiki. Nopeita vaatteidenvaihtoja vähän kuin muotinäytöksessä.

Prest-vuoren valloituksessa menomatka on pelkkää nousua. Onneksi vaan osan matkaa niin jyrkkää, että piti ottaa kädet avuksi. Muten noustiin vaan ihan ”perustasolla”. Välillä polku meni niin vuoren reunalla, että olisi heikottanut, jos olisi heikottanut. Pysähdyttiin kuvaamaan kymmeniä kertoja ja maisemat paranivat koko ajan. Ainakin neljä kertaa Petri sanoi jyrkimmissä kohdin, että kohta ollaan varmaan perillä. Ei oltu. Mutta vihdoin vajaan parin tunnin jälkeen oltiin huipulla 1363 metrin korkeudessa!

Jo matkalta oli avautunut upeat maisemat vuonoon, Aurlandsvangenin ja Flåmin kyliin. Flåmin edustalla oli risteilijä parkissa, erikokoisia veneitä meni edestakaisin. Pudotus vuonoon oli huima. Maastossa oli taas mahtavat värit, vähän jo ruskaa, kiemurteleva polku, lampaita... Ja järkyttävä tuuli! Oli tarkoitus syödä eväät, kun päästäisiin ylös, mutta kyllä olisi lentänyt taivaan tuuliin sekä eväät että emäntä, joten katsottiin viisaammaksi olla edes yrittämättä. Loppuviimeksi syötiin muna-kinkku-juusosämpylät vasta autolla. Takaisin huipulta tultiin tunnissa, joten kokonaisuudessaan aikaa meni vähän alle kolme tuntia. Voittajafiilis.

Ulkoilma virkisti Petriä niin, että sille tuli risteilykuume. Varasin sitten puhemella huomiseksi kahden tunnin vuonoristeilyn Gudvangenista Flåmiin. Ei sentään patikoida takaisin, vaan tullaan bussilla. 100€ (ja sarkahousut kuten meillä päin sanotaan). Toivotaan että hyväksyvät liput puhelimen näytöltä, vaikka sähköpostivahvistuksessa sanottiin, että ”print”. Ei tullut harmi kyllä otettua tulostinta mukaan.

Parkkipaikalta jatkettiin pari kilometriä alas kohti vuonoa Stegasteinin näköalapaikalle. Näköalat oli huonommat kuin Prestiltä, mutta itse näköalatasanne oli upeaa arkkitehtuuria. Haisteltiin samalla eteen pysäköineen asuntoauton palaneelta haisevia jarruja. Se ei muistanut että ”moottorilla jarrutetaan, alas samalla vaihteella millä ylös, jos jarrutat niin vain nopea painallus”. Petri on tässä jo ihan pro.

Vaikka oltiin jo tultu näköalatietä pois Laerdalista, mentiin sinne kuitenkin takaisin. Ja miksi? No siksi koska sinne vie Aurlandsvangenin kylästä maailman pisin maantietunneli - 24,5 km! Oli se pitkä! Kolmessa kohdassa oli hienot valosysteemit, vähän tuli mieleen Avaruusasema Alfa (Nina ainakin muistaa) - tai disko.

Oli me keksitty joku kohdekin, suuntana Borgundin sauvakirkko. Kirkko oli vuodelta 1180 ja poikkeuksellisen hyvin säilynyt. Nyt päästiin kirkkoon sisäänkin, kun maksettiin 9€ pääsymaksu. Täytyyhän tällaisia säilyttää jälkipolville, jotenmielellään maksettiin. Kirkon läheltä lähti mielenkiintoinen polku, joka kulki osin vanhaa tienpohjaa, Kuninkaantietä. Tie oli rakennettu joskus ikuisuuksia sitten (tarkka määritelmä), mutta sen jyrkkyys oli 25%, joten ei siinä paljon hevospelillä talvella menty. Uusi tie tehtiin 1800-luvun lopulla, mutta senkin nousu oli 20%, joten tietä ei juuri käytetty. Mielenkiintoista. Vuosien työ toisaalta ihan hukkaan, mutta nyt meille turisteille ihmeteltäväksi

Yöksi ajettiin Gudvangeniin kolmea tunnelia pitkin. Ensin se pisin eli 24,5 km ja sitten 5 km ja lopuksi 11,5 km. Yli 40 km tunnelia alle 60 km matkalla. Ajettiin parkkiin satamaan, josta 10.30 on huomenna lähtö risteilemään. Kannattaa olla ajoissa. Koska ei oltu tänään juuri urheiltukaaan, niin tehtiin vielä 15 km pyörälenkki Bakkan kylään. Menomatkalla pyöräiltiin 2 km pitkää tunnelia, mutta takaisin tultiin vanhaa tietä (lue: polkua) pitkin vuonon laitaa. Matkalla oli useita maanvyörymiä, valtavia lohkareita tiellä, pusikkoa, kalliolouhikkoa josta putosi vettä päälle ym. Vaaran tuntua.

Itse Bakkan kylä oli söpö. Ja kirkko se vasta söpö olikin. Kyllä pyörtäisi Nuppukin pyhät päätöksensä ja laulaisi ilolla kauneimmat joululaulut, jos sinne kirkkoon pääsisi. Kylän raitilla (n. 10 taloa), sillä ainoalla 20 metrin suoralla, pelasi isä ja poika sulkapalloa. Tiellä tuli vastaan paitsi poni (siis ihan yksin), myös valtava sonni! Ylämaankarjaa tiesi Petri. Petri myös vannoi, ettei sonni käy päälle, mutta silti vähän kulmäsi pyöräillä ohi. Vähän se otsatukkansa alta mulkoili. Lisää vaaran tuntua.

Kello on jo puoli yksitoista. Huomaan että kun on tapahtunut vaikka mitä, niin blogin päivittämiseenkin menee aikaa. Mutta sitähän on. Nyt on loma.

Lampaita, lehmiä, lauttoja ja yksi museo

Aamulla kaavittiin viimeiset turkkilaiset jugurtit kipon pohjalta ja otettiin suunnaksi ruokakauppa. Ja Sunnfjord museo. Pikkutietä tuli jo ensimmäiset turistibussit vastaan kohti jäätikköä. Kahta leipääntynyttä tyyppiä lukuunottamatta kaikki kuskit moikkasivat kiitokseksi, kun Petri ”the teiden ritari” väisti levikkeelle. Pakkokin oli koska halusimme pitää sen osan sivupeilistä, mikä on vielä jäljellä. Kiitimme fiksuuttamme, että teimme jäätikköpatikan jo eilen, koska satoi eikä parempaa ollut edes luvassa tälle päivälle. 

Jossain pikkukylässä kävimme Coopissa täyttämässä ruokavarastoja, 53€. Kyllä nyt taas pärjää. Olut ja hunaja on kallista, jugurtti- ja makkaralaatuja huomattavasti vähemmän kuin Suomessa, pakastepizzoja valtava valikoima, Lambit ja Embot kotoisasti vierekkäin. Ruokakaupassa käynti sai Petrin nälkäkuoleman partaalle, joten pysähdyttiin Euroopan upeimmalle levähdyspaikalle, jossa oli maailman siisteimmät vessat. Perustuu omaan eli luotettavaa arvioon. Otin ihan kuvankin vessasta. En nyt laita sitä blogiin, mutta lähetin heti Sireenrannalle eli äitille, isälle ja Ninalle. Osaavat arvostaa. Ja menihän se Nupullekin samalla. Taidan näin julkisesti luvata, että saat Nuppu 50€, jos kommentoit blogia. Viimeksi lupasin viskipullon, se tehosi mutta muistuttaa piti ja kommentti tuli päivää ennen kotiinpaluuta. Nyt olen varma, että tätä vetoa en häviä.

Sunnfjordin ulkoilmamuseon bongasin jostain blogista. Olimme ainoat ihmiset paikalla, vaikka kesäaikaan museo on ymmärtääkseni suosittu. Off season-matkustamisen iloja. Saimme henkilökohtaisen esittelyn todella mukavalta oppaalta, joka kertoi 1500-luvulta säilyneestä rakennuksesta ja elämästä tuolloin. Rakennusta oli laajennettu 1860 ja tehty ikkunat, joten sisällä näkikin jotain. Paljon oli tuttua: kangaspuut, rukki, karstat, kenkiin sidottavat luistimet ym. Alueelle oli kerätty asuinrakennuksia, aittoja, varastoja, venevajoja, mylly ja tietenkin vessa. Aitauksessa oli söpöjä pikkukilejä, jotka kipittivät heti aitan alta haistelemaan meitä. Yhden nimi oli Ulla, muiden nimet putosi jo mielestä. Oliko toinen Bulla? Käymisen arvoinen paikka.

Kulttuuri- ja historiapläjäystä sulateltiin ajamalla Gaularfjelletin vuoristoalueen halki kansallista näköalatietä numero 13. Ja mikä tie! Hiuspinnejä (niitä täällä riittää), maatiloja, erämaata, koskia, putouksia, järviä... Vettä oli  runsaasti paitsi ilmassa myös joka paikassa muualla. Lounastauko pidettiin Likholefossenin (fossen = putous) levähdyspaikalla. Lämmitin vanhat butterchickenin jämät sillä aikaa, että sade lakkaisi. Ei lakannut. Käytiin silti katsomassa putousta ja sen yli rakennettua siltaa. Satoi maahan saakka ja tuuli repi melkein pään irti, sateenvarjosta puhumattakaan. Nopea reissu.

Matkalla kohti vuonoa oli myös 700 metrin korkeudessa oleva näköalatasanne. Tässä säässä lähinnä vitsi. Hienot oli rakennelmat, mutta mitään ei näkynyt, kun sade ja sumu peitti kaiken. En näyttänyt edes nenääni ulkona, mutta nappasin kuvan auton ikkunasta. Petri meni rohkeasti - eikä nähnyt mitään. 

Hauskinta reissulla olivat ilman muuta eläimet: lehmiä oli ensin tien vieressä ja sitten jo keskellä väylää. Nainen laidunsi isoa lammaslaumaa pitkin tietä ja sitkeimmät (lue itsepäisimmät) eivät millään suostuneet menemään tien sivuun, vaan ajelimme hissun kissun lauman perässä. Nähtiin myös lampaita peräkärryssä. Olin huolissani, että lampaat stressaantuvat, kun vauhti oli niin kova, että melkein putosivat kyydistä. Petri lohdutti, että ei haittaa koska ne ovat joka tapauksessa menossa teuraaksi. Apua! Hiljaa!! En halua kuulla!

Maisemareitti päättyi vuonon rantaan ja lauttamatkaan Helleen. Varttin kesti, 23€. Hymyilin kauniisti ja päästiin alle 7 metrin hinnalla, kiitos setä. Seuraavalle lautalle Manhellenistä Fodnesiin ajettiin kapeaa Sognevuonon  rantaa myötäilevää tietä. Sognevuonon rannat on Norjan omena-aitta! Tuhansia omenapuita niin täynnä omenia, että henkeä salpasi. Harmi että tie oli niin kapea, ettei pystynyt pitämään kuvaustaukoa. Ihailkaa yhtä Sunnfjord museon omenapuuta sen sijaan. Omenathan on samanlaisia joka paikassa.

Ennen toista lauttaa poikettiin vielä katsastamassa Kaupangerin sauvakirkko. Ensimmäinen kirkko rakennettiin joskus 1160 ja pari kertaa samaan malliin tulipalojen jälkeen. Näin vanhoja eli 1100-1600-luvulla rakennettuja, on jäljellä enää 28. Me nähtiin niistä yksi. Ihan oli kirkon näköinen. ”Sauvakirkko eli piirukirkko on varhaiskeskiaikainen puukirkkotyyppi, jossa käytettiin pystysalvosta” sanoo Wikipedia, joten nyt sen tiedätte. Salvos?

Viimeinen lauttaväli kesti sekin vartin verran (26€). Siitä huolimatta upouudella lautalla oli iso kahvio, jossa tarjottiin ruokaa, kahvia ja pullaa. Kysymys kuuluu: kuka siinä ajassa ehtii mitään syömään? Menee ihan hukkaan hieno cafeteria. Siirtäkää nyt äkkiä se lautta jollekin pidemmälle reitille.

Yöksi tultiin taas ilmaiseen puskaparkkiin lähelle Laerdalin kylää. Bongasin levähdyspaikan Park4night-apista (vahva suositus kaikille karavaanareille). Näkymät on loistavat, metri vuonon rantaan. Muuten rauhallinen paikka, paitsi että viereen tuli italialainen lapsiperhe, joiden mukuloille onhieman  kertynyt patoutunutta energiaa paikallaan istumisesta. No, kai ne siitä kohta väsähtää. Petri ehti jo paistaa meille pippuripihvit, joten mietin tässä enää josko jaksaisin nousta ottamaan Ben&Jerrysiä pakkasesta jälkiruuaksi. 

Pikkuhetkeksi tauonnut sade alkoi taas kotoisasti ripsotella kattoa vasten, mutta huomiseksi on luvassa kauniimpaa säätä. Tarkoitus olisi lähteä tekemään joku patikkareissu. No, katsotaan. Tällä lomalla lukkoon lyötyä ei ole kuin ajo lautalle Kapellskärin satamassa 12.9 torstai-iltana. Vapaus - mikä ihana asia.

Vettä ja jäätä

Illalla alkanut sade taukosi yöksi, mutta alkoi aamulla uudelleen. Otettiin aamu iisisti. Käytiin matkaparkin suihkussa, jossa taas harmittelin että olisi pitänyt olla oma suihkuverho mukana. Suihku ylsi kevyesti suihkukopin oven naulaan, johon pyyhe ja vaatteet piti ripustaa. Muuten hyvä eli tuli lämmintä vettä ja löytyi lasta millä kuivata lattia. Petri täydensi veden ja tyhjensi vessan ja tien päälle kohti Geirangeria. 

Suurimman osan 110km matkasta satoi, välillä ennemmän, välillä vähemmän. Todettiiin taas, että Norja on tunnelirakentamisen luvattu maa. Tähän mennessä on ajettu läpi parisenkymmentä tunnelia. Nyt mentiin myös lautalla vartin matka vuonon yli, koska kiertäen matkaa olisi tullut satoja kilometrejä. Matka maksoi yli 7m pitkältä asuntoautolta 35€. Ei ihan halpaa lystiä. Vanhempi herrasmies keräsi maksun jo jonossa, lähimaksu kävi. Koska oli kerran maksettu, niin käytiin ottamassa kuvat kannella samaan rahaan.

Lautan jälkeen ajettiin serpentiinitietä kohti Geirangeria. Pysähdyttiin Ornesvingen (vai Örnesvinge?) näköalapaikalle, josta näki Geirangerin kylän vuonon pohjukassa ja sen edessä parkissa olevan risteilijän. Tai näki sen mitä sateen läpi nyt ylipäätään näki. Kiitin fiksuuttani että olin ottanut sekä aidot nokialaiset kumisaappaat että kaksi isoa sateenvarjoa, eikä mitään matkaversioita. Ninalle tiedoksi että Royal Caninin kissavarjo on erittäin hyvä. Kiitos siitä.

Geirangerin kylä oli täyttä turistihuttua: myyntikojuja, lauttasatama, leirintäalue ja pari hotellia. Ei hyvä. Ohitettiin kylä tyylikkäästi vasemmalta, mutta huomattiin kosken partaalle rakennettu porras-kävelytasanne-viritys ja laitettiin auto parkkiin heti, kun mahtui. Viimeiset Amissan lihapiirakat siivilään ja suihin ja sitten kosken kuohumista ihailemaan. Hieno oli, vaikka paljastui että pientä vielä tulevaan verrattuna. Bongasin tietenkin hautausmaan (ammatista ei pääse eroon lomallakaan) ja kirkon. Ja millä paikalla! Katsokaa ja pyörtykää!

Hautausmaavierailun jälkeen alkoi taas vesisade ja taivas oli harmaa ja vuoret peittyivät hernerokkasumuun. Päätettiin passata Dalsnibban kuuluisa 1460 metrin korkeudessa sijaitseva näköalapaikka, koska sieltä ei olisi nähnyt yhtäään mitään. Paitsi sumua. Katsoin netistä livewebbikamerasta (Nupulle tiedoksi että äitikin aina jotain hoksaa), enkä nähnyt mitään. Tai siis pelkkää harmaata. Jatkettiin matkaa kohti Briksdalsbreenin jäätikköä taas yhtä ”hiuspinnitietä”. Matkalla oli onneksi vielä yhden hotellin edessä näköalatasanne, josta näki kerran vielä Geirangerin vuonon. Sekä kaukoputkella risteilijän kannella poreammeessa lojuvat turistit. Skumppalaseja ei näkynyt.

Matkattiin pienempää tietä numero 258. Ja mikä tie! Suurin osa päällystämätöntä tietä, osin remontissa ja maksimipituus autolle 8 metriä. Mutta maisemat korvasivat haasteet: vuoria, jäkälää, maaruskaa, turkooseja järviä ja lampia, kivipaasien reunustamaa kapeaa tietä ja kaiken keskellä LEHMÄT! Siis mistä ne oli siihen tulleet? Ei yhtään maataloa kymmenin kilometreihin eikä poronkusemienkaan päässä. Ei mitään aitoja! Mitä jos ne päättävät lähteä joukolla Bergeniin?? Pakko oli pysähtyä kuvaamaan, vaikka lämpöä ulkona oli vain 10 astetta!

Tie seurasi joen uomaa, joka välillä leveni järveksi ja välillä kiihdytti koskiksi ja putouksiksi. Ilmainen koskinäytös saatiin, kun pysähdyttiin Hjelldalenin näköalapaikalle. Laskeuduttiin kivien ja kuran keskellä portaita putouksen juurelle ja kuvattiin, minkä nyt pärskeiltä pystyi. Valtava pauhu, valtava voima. Vieläkin korvissa kohisee.

Briksdalsbreenin jäätikön parkkipaikalla oltiin puoli seitsemän. Päätettiin patikoida 6 km lenkki vielä tänään, koska aurinko oli iloksemme taas läsnä ja huomisestahan ei koskaan tiedä. Reissuun piti varata 2 tuntia. 1 h 15 min meni eli kohta ollaan ylikunnossa. Jäätikkö sulaa vauhdilla ja me surtiin jo matkailuyrittäjää, joka oli rakentanut melkoiset palvelut alueelle: kahvila, majoitusta, myymälä ym. Kun jäätikkö sulaa, on kaikki tämä turhaa. No, yrittämisessä on aina riskinsä nimimerkillä ”yrittäjä”.

Reitti oli aika helppo: suurin osa hyväkuntoista polkua tai tietä, jonkinverran rappusia. Perillä järvi, jonka takana näkyi jäätikkö. Petri vähän pettyi, kun jäätikkö oli niin kaukana, mutta minä olin vallan innoissani. Olinhan omin silmin nähnyt sen, että jäätikkö on OIKEASTI sininen. Olen aina luullut, että kuvia on käsitelty niin, että jää näyttää siniseltä, mutta ei. Se on ihan oikeasti sinistä. Aikuisten oikeasti. Tulkaa katsomaan, jos ette usko. Mielellään aika pian. Huom: selfien otossa vähän kesti, koska ensin oli kaksoisleuka ja sitten aivan hirveät kaularypyt. Siis sillä joka on kuvassa etualalla.

Nyt ollaan yötä puskaparkissa lähellä jäätikköä takana 260 ajokilometria..Maailman pienimmän tietunnelin naapurissa. Ajoimme tunnelin läpi Briksdalsbreeniin ja ”tunneli” oli kuin iso salaojaputki! Juuri ja juuri mahduttiin, ei valoja, pelkkää pimeää. Aivan järkyttävää. Mietin jo miten tässä peruuttaa, jos tulee auto vastaan. Vastaus: ei mitenkään, tunneli on yksisuuntainen (Petri tiesi). Nyt yövytään tämän karmivan rakennelman takapihalla ja maisemat ovat ykkösluokkaa. Maha on täynnä makkaraa ja salaattia. Ja valitettavasti myös ihan liikaa koiranhoitopalkaksi saatuja irkkareita. Vinkki: älä avaa Matador Mix pussia.

Ålesund - Norjan kaunein kaupunki

Koska tänään oli lepopäivä, niin lähdettiin tutustumaan Ålesundiin kapuamalla aamutuimaan 418 rappusta Fjellstualle eli näköalapaikalle, josta näkee koko kaupungin. Koska olimme aikaisin liikkeellä, saatiin nousta ylös ihan rauhassa, eikä parhaille kuvauspaikoille tarvinnut jonottaa. Ylhäällä olikin sitten jo pari turistibussillista väkeä. Mukavuudenhaluiset tulee aina autolla oven eteen, me tehdään aina vaikeimman kautta. 

Ja mitä ylhäältä sitten nähtiin: ihania värikkäitä taloja, purjeveneitä, kaksi valtavaa risteilijää, satamarakennuksia, kaupunginpuisto, majakka, lähisaaria, pari 70-luvun jättihotellia pilaamassa maisemaa. Kun ilmakin suosi, niin aloitus päivälle oli täydellinen. Tässä vielä faktalaatikko Ålesundista: ”Ålesund on kaupunki Norjan länsirannikolla. Kaupungissa on 45 033 asukasta ja Ålesund on Norjan 16. suurin kunta asukasluvulla mitattuna. Nykyisin Ålesund tunnetaan jugend-kaupunkina. 1904 kaupunki tuhoutui tulipalossa lähes täysin ja sitä roihua voi ”kiittää” siitä, että keskusta on yksi maailman yhtenäisimmistä art nouveau-keskustoista.” Siinä se.

Bongasimme eilen matkaparkkimme nurkilla olevan leipomon ja ostimme siitä autolle herkkuja. Paikallinen erikoisuus on kahden ”lätyn” (ihan kuin likilaskuista kakkutaikinaa) väliin ängetty vanilijakreemi (omassa sanastossani räkä) ja päällä pölysokerivesikuorrutus. Tottakai ostin sen, koska kaikkea pitää kokeilla. Kuulostaa ehkä hirveältä, mutta oli oikeasti hyvää. Koska energiatasot oli nyt kohdallaan, otettiin pyörät alle ja polkaistiin sillan yli naspurisaarelle.

Kaikenkaikkiaan pyöräiltiin ehkä 30 kilometriä. Isoja teitä, pienempiä, kinttupolkuja, asuinalueilla ja meren rannalla. Nähtiin vanhoja pitsihuviloita, moderneja kuutiotaloja isoine lasiterasseineen, peruspuutaloja ja yksi järkyttävä punatiililinna takorautakaiteineen ja muine härpäkkeineen. Toki makuasioista ei sovi kiistellä, mutta en nyt heti keksi kuka tervejärkinen sellaisen rakentaisi. Yhden talon katolla oli pöytäryhmä, grilli ja tietenkin poreallas. 90%:lla uusista taloista oli tramppa, 50%:lla robottireikkuri hyrräsi nurmikolla. Parasta hyrrätäkin, koska huomenna sataa.

Vihdoin muistettiin poiketa kaupassa ja huomattiin, että suurimmaksi osaksi Norjassa on ihan Suomen hinnat. Paitsi oluessa. Kauppaan jäi, etenkin kun edullisempia sixpackeja ei viitsinyt pyörän etukoriin änkeä. Löydettiin myös vihdoin pankkiautomaatti, vaikka hetki mietittiin mihin sitä käteistä tarvitsee. Kortti käy joka paikassa. No, 500 NOK otettiin = 50€. Lyhyelläkin matematiikalla selviää ilman valuuttalaskuria. Lounaaksi syötiin ”ehkä maailman parhaat” fish&chipsit Brokiosken Jafissa. Vaatimaton mainoslause kioskin oma keksimä. No, melko lähellä totuutta oli. Parhaat mitä itse olen syönyt, vaikka Lontoossakin olen syönyt ”maailman parhaat” ainakin neljässä paikassa. Ostin heti isoimman annoksen, kun ensimmäisen kerran ei kokkailtu itse. Oikeastaan ostin sen, koska jaettiin annos puoliksi. Se on aina halvempaa kuin kaksi pientä. Rittävästi oli. 22€ cociksen kanssa ja kaupan päälle mahtavat maisemat.

Pienen päivälevon jälkeen lähdettiin taas liikkeelle, kuka sitä nyt aurinkoisena päivänä sisällä istuisi. Pyörittiin jugendkeskustassa ja käytiin ihmettelemässä risteilijöitä. Isoin satamassa ollut laiva Celebrity Silhouette vetää sisuksiinsa yli 3000 matkustajaa ja jokaista matkustajaa kohti 0,5 henkilökuntaa. Mitoitus kohdallaan. 

Nähtiin yhden museon pihalla joku ihmeellinen muna! Muna oli 1907 rakennettu maailman ensimmäinen katettu pelastusvene. Sen suunnitellut ukko purjehti muutaman muun ukon kanssa sillä pikkupaatilla VIISI kuukautta Norjasta Yhdysvaltoihin Bostoniin. Kyllä sillä reissulla on mahtanut tullut äitiä ikävä. Ehkä isääkin.

Kun päästiin kaupunkielämän makuun, niin mentiin reteästi terassille kaljalle. Petri otti 12€:n vehnäoluen ja minä 5€ kahvin. Siis ihan peruskahvin. On se hyvä että tuli pari pakettia Juhlamokkaa mukaan. Tosin paikka oli kaunis eli ehkä siitä maksoi. Saatiin katsella vilkasta veneliikennettä ja tyylikkäitä norjalaisia. 

Nyt ollaan autolla ja yritetään saada henkeä. Naapuri heittää parin minuutin välein grilliinsä sytysnestettä, niin että siitä kärystä silmiä kirvelee. Jos nyt sytyttäisi tulitikun, niin räjähtäisi koko matkaparkki. Siirrän siis ruuanlaittoa vähän myöhemmäksi. Butterchickeniä tänään. Sade alkoi hetki sitten ja sääennusteen mukaan sille ei näy loppua. No, loma on aina lomaa, vaikka tulisi ämmiä äkeet selässä.