Maafushi, Malediivit: Sukellusta & snorklausta

Päivät toistaa itseään eli Petri lähti aamulla sukeltamaan. Tällä kertaa ensimmäinen oli hylkysukellus ja toisella joku luolantapainen. Kaverina oli taas sama englantilainen pappa, joka palastuikin israelilaiseksi, sekä ruotsalainen. Molemmat yli 60, joten Petri oli ihan nuoriso-osastoa.

Minä menin taas aamukävelylle ja löysin vielä pari uutta kujaa. Mutta nyt taitaa olla kaikki kertaalleen köpötelty. Osuin kalatorillekin. Täällä kalatori tarkoittaa, että pappa apupoikineen levittää aamun saaliin lakanoiden päälle rantakadulle koon mukaan lajiteltuna. Siitä sitten olisi saanut ostaa. Jätin nyt väliin, kun jäi grilli kotiin. Yksi pappa esitteli mulle henkilökohtaisesti mikä mikäkin kala on. Mitään en ymmärtänyt, mutta kiitin kovasti informaatiosta. Papat on niin ihania.

Uimaankin menin ja snorklaamaan. Meri on täällä niin upean värinen: kirkasta vaaleaa turkoosia ja syvän tummansinistä. Sitä ei kyllästy katselemaan koskaan. Tai ei ainakaan viikossa. Korallit on aika kuolleita, kuulemma ennen tsunamia oli enempi nähtävää. Tsunami pyyhkäisi melkein koko saaren mennessään. Voi hyvin kuvitella, kun eihän tämä ole kuin muutaman kymmenen senttiä merenpinnan yläpuolella. Onko sitäkään? Värikkäitä kaloja näkee snorklatessa paljon eli hyvä, kun hotellilla on ilmaiset snorkkeli ja maski. Palauttaa pitää vasta lähtiessä.

Tänään vasta tajusin, että mehän lomaillaan ihan väärin! Täällä pitää käydä retkillä aamusta iltaan. Yksi mies kysyi vinkkiä respasta mitä täällä voisi tehdä. Respan poika ehdotti kolmea eri resort-saarta, joihin mies kaikkiin että "done that". Sitten ehdotettiin kokopäivän snorklausretkeä, puolenpäivän snorklausretkeä, kalastusretkeä, hiekkadyyniretkeä, jetski ajelua ym. Kaikkiin mies, että "done that". RAUHOTU nyt herrajjestas mies ja mene käveleen saaren kivoille kapeille kujille!!!

Iltapäivällä uskaltauduin snorklaamaan paikallisten rannalla vähän kauemmaksi, vaikka välillä tuntui etten liiku yhtään eteenpäin, vaikka kuinka polskin. Virta vei valtavalla voimalla, mutta onneksi rantaa kohti. Äidille tiedoksi, ettet huolestu. Rannassa vesi oli kuumaa, ihan kuin ammeessa. Näin rantavedessä rauskun (se voi kuulemma tappaa sanoi Petri) ja syvemmällä monenmoista kalaa, mutta kun en ole sitten yhtään kala- enkä luontoihminenkään, ei ole aavistustakaan nimistä. Nemoa ei ainakaan ollut. Sen kyllä tunnistan, vaikka en ole leffaa nähnytkään.

Tutustuin myös ruotsalais-saksalaiseen pariskuntaan, jonka tavaroita vahdin, kun kävivät snorklaamassa. "Talar du svenska?" kysyi rouva. Jotain änkytin kouluruotsilla ja nainen sanoi lohduttavasti, että sinun ruotsisi on tuhat kertaa parempaa kuin minun suomeni. Kyllä se varmaan oli kohteliaisuus. Pienestä on ihminen onnellinen.

Ai niin, meinasi unohtua. Katja pyysi ruokakuvia, joten täytyy nyt lunastaa lupaukset. Itse asiassa ruuasta on tullut otettua tosi vähän kuvia, johtuen varmaan siitä että annokset eivät ole esteettisesti eivätkä maultaan mitään Gordon Ramseyn tasoa. Illalla tosin syötiin huippuhyvä "mixed seafood": kalaa, rapuja (2), simpukoita ja mustekalaa. Jaettiin annos, hintaa veroineen 15€. Täällä maksoi pasta-annos saman verran uudessa italialaispaikassa. Ei syöty, en kyllä täällä maksa pastasta kahden Aben kebabin hintaa. Kuva tulee kuitenkin iltapäivän eväistä. Nyt kun viimein löydettiin se Suzy's bakery, niin ostettiin suklaa brownie ja kaupasta juotavaa. Ja katsokaa sipsipussien kokoa! Täällä ei tunneta perhepakkauksia.

Huomenna on sitten tarkoitus elellä päivä herroiksi viiden tähden resortissa. Vähän nyt jo kauhistuttaa, kun meille ei koskaan noin monet tähdet sovi...

Maafushi, Malediivit: Sitä sun tätä - täydellistä rentoutumista

Nähtiin eilen parvkkeelta reissun ensimmäinen kissa. Samassa tajusin, että täällä ei ole YHTÄÄN koiraa! Siis yhtään! Ihmeellistä. Vaikka melko paljon on tullut reissattua, niin en ole ollut missään, missä ei olisi ollut joko kulkukoiria tai ainakin jollain turistilla puudelia lastenrattaissa. Täytyy jossain vaiheessa googlettaa, että onko tähän joku syy.

Petri lähti aamulla sukeltamaan, mutta tällä kertaa en mennyt mukaan. Hongkongin miehellä oli nyt jotenkin puhti pois, eikä tullut yhtään "blaa blaata". Äitikin oli todella vaisu, hyvä kun tervehdykseen vastasi ja perheen tytär oli naama nurinpäin. Lompsi veneelle etanan vauhtia ja äiti talutti. Sen ymmärrän jos ihminen on sairas, mutta koska sairaat ei voi sukeltaa, niin ongelmana oli ehkä "teini-ikä" ja "kun joutuu niin aikasin nouseen lomalla". Onneksi Petri pääsi toiseen veneeseen seitsenkymppisen (?) englantilaispapan ja ruotsalaisen liinatukka-Emman kanssa.

Itse lähdin kuvauskierrokselle. Taivaalta ripsi muutama pisara vettä. Näin amatöörikuvaajalla on haastetta, kun valo ei ole muka koskaan kohdallaan. Muutamia kuvia tuli silti räpsittyä. Sadekin loppui ihan yhtä nopeasti kuin alkoi. Löysin samalla sen leipomonkin! Kiitos vinkistä ja kartasta Hannele! Kymmeniä kertoja oli siitä(kin) menty ohi, mutta ei silmiin osunut. 

Näin aamulenkillä myös maailman söpöimmän vaaleansinisen poliisiaseman, koululaisia tulossa koulusta ennen yhdeksää (kuinka aikaisin koulu oikein alkaa?), miehiä luutimassa roskia kaduilta, kaatopaikan, veneenrakennustyömaan ja hautausmaan. Hautausmaan kunnosta päättelin, että ei täällä ainakaan kuolleiden kuvia kumarreta, sen verran oli huonossa kunnossa. Parempi onkin keskittyä eläviin. Moskeijankin näin. Rukouskutsu kuuluu kivasti hotellihuoneen parvekkeelle ja vähemmän kivasti huoneeseen, jos on herkkäuninen.

Täällä Maafushilla rakennetaan todella paljon. Siis TODELLA paljon. Varmaan kolmekymmentä erikokoista hotelli- tai majatalotyömaata on ympäri saarta. Osa isoja, korkeimmat taitaa olla 7-kerroksisia. Aivan liian isoja tälle saarelle. Mitä sitten kun niissä kaikissa on ihmiset? Mihin ne mahtuu? Näille kapeille kujille? Juuri laajennetulle bikinibeachille? Ei todellakaan. Oli oikea hetki tulla tänne. Sanoisin että parin vuoden päästä ei enää kannata.

Saarikierroksen jälkeen lähdin uimaan juurikin sille bikinibeachille. "Vanha ranta" oli jo aika täynnä, uudemmalla oli tilaa. Tai ei täällä täyttä ole verrattuna turistirysiin, jossa rantatuolit on vierivieressä silmänkantamattomiin, mutta kaikki on tietenkin suhteellista. Täällä suurin osa loikoilee pyyhkeillä. Aurinko tuoleja saa vuokrata ja ne kannetaan minne asiakas haluaa. Harva vuokraa. Aurinkovarjoja ei näe, mutta puista saa varjoa. Melkein parasta on se, että kukaan ei myy mitään. Ei edes jäätelöä tai hierontaa.

Rannalla oli mukava seurata ihmisiä. Kaksi maailmankaikkeuden palaneinta ihmistä öljysi toisiaan aurinkopeteillä vesirajassa. Japanilainen mies kuvasi nuorta kukkahattuista vaimoaan kameralla, joka painoi taatusti enemmän kuin omat matkatavarani yhteensä. Noin nelivuotias poika vinkui vartti rannalle tulon jälkeen äidilleen, joten poika pikkuveljen rattaisiin, rattaiden kuomu pimennysverhoksi, äiti antoi kännykkänsä pojan käteen ja peli alkoi. Pääsi melkein itku. Eikö lapset osaa enää leikkiä, rakentaa hiekkalinnoja, pulikoida rantavedessä tai opetella uimaan. Teki mieli mennä ostaan sille lapselle rasiallinen playmobil-ukkoja ja sanoa, että leiki näillä. Olisin kyllä surkea äiti nykyajan nelivuotiaalle...

Petri tuli sukelluksilta puoli yhden aikaan intoa piukassa. Oli jälkimmäisellä sukelluksella ollut parin metrin päässä haiparvesta ja nähnyt kaiken kruununa vielä kilpikonnan. Hieman lohdutti se, että kilppari oli pienempi kuin Balilla snorklaten näkemäni. Oikeasti olin kyllä vaan onnellinen, kun sukellus sujui.

Lounaan saaminen osoittautui sitten todelliseksi työvoitoksi. Ensimmäisessä paikassa annettiin lista ja sanottiin"no pizza". Eipä hätää, onhan tässä valikoimaa. Mutta ei ollut myöskään pastaa, tonnikalaa eikä paikallisia ruokia. Vaihdettiin seuraavaan paikkaan. Huonosti englantia puhunut ujo poika mumisi lähes kaikkien ruokien kohdalla jotain käsittämätöntä, josta ymmärsin että juuri tätä ruokaa ei ole. Otimme lopulta club sanvichin, MUTTA!!! Poika tuli hetken päästä takaisin ja sanoi "no bread". Ei voi olla totta! Leipäkin oli loppu. Mentiin sitten vanhaan tuttuun Harbour cafeehen ja saatiin mitä tilattiin. No huh....

Iltapäivällä käytiin vielä snorklaamassa paikallisten rannalta "tois puol saarta". Samalla rannalla oli uimassa, tai pikemminkin lillumassa, kymmenkunta paikallista naista tietysti täysmustissa kiireeestä kantapäähän. Hauskaa tuntui olevan kikatuksen määrästä päätellen. Oli melkoinen tuuli ja osin siitä johtuen voimakas virta eli juuri sellainen snorklaussää mitä inhoan. Snorklailin sitten melkolailla rantavedessa, mutta Petri häipyi kauaksi horisonttiin ja oli nähnyt vaikka mitä kaloja. Onni suosi rohkeaa tälläkin kertaa.

Illalla syötiin ekan kerran hotellin "ravintolassa" tai siis rannalle katetuissa pöydissä. Oli kynttilät ja kaikki. Ruuasta ei riitä paljon lapsille kertomista, mutta nälkä lähti. Ei tämä saari kyllä mikään kulinarismin mekka ole. Mikään ei ole täydellistä, ei edes Malediivit. Hyvä niin.

Maafushi, Malediivit: Sukelluksia & kesäpoikia

Huolimatta siitä, että jääkaappi jyrähtää käyntiin niin kovaa että tulee mieleen Arvo Ylpön kadun räjäytystyömaa, nukuttiin hyvin. Omaan sisäiseen kellooni sopii tämä aikaero: kun kotona herään ennen viittä, niin täällä kello olisi melkein kahdeksan. En nyt sentään niin pitkään nukkunut kuitenkaan. Heti parvekkeelle ihailemaan maisemaa. Kylä nukkui vielä, silloin tällöin joku mopo tai mies työntämässä maitokärryillä tavaraa. Täydellinen rauha.

Ulkona syöminen on yksi parhaista asioista reissussa. Ja nimenomaan "ulkona" syöminen eli aamupala nautittiin terassilla. Hyvä munakas, kylmiä nakkeja, paahtoleipää ja teetä. Kyllä sillä käyntiin lähtee, kun ei kummatkaan olla erityisesti aamupalaihmisiä. Mehut täällä on tosi hyviä, oikeista hedelmistä puristettuja, eikä mitään esanssia. Tilattiin yksi pineapple ja yksi papaya, mutta mitä siitä että kaksi papaijaa tuli. Aina ei voi onnistua.

Lainasin hotellista söpön pinkin maskin ja keltaisen snorkkelin (Petrillä on omat tylsän siniset mukana) ja lähdettiin snorklaamaan paikallisten rannalle. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta - kuuma! En nähnyt "ei bikineitä" kylttiä, mutta tiesin että täällä rannalla naisten tulisi olla vähän enemmän puettuja, joten upouudet snorklauspaita ja -sortsit oli ihan pätevät. Vesi oli todella kirkasta, mutta mitään värikkäitä koralleja en nähnyt, kaloja kyllä. Ei mitään Baliin ja Amediin verrattuna. Petri teki vähän pidemmän reissun ja näki korallejakin. Muuten kyllä uiminen rentouttaa ihanasti.

Vaikka täällä on erikseen "bikinibeach" niin se ei estä itäisen naapurimaan matkailijoita ottamasta bikineissä aurinkoa missä vaan. Paikallisten rannalla oli parikymmentä ihmistä, puheesta päätellen kaikki venäläisiä (kiitettävä volyymitaso keskusteluissa) ja kaikki naiset bikineissä. Jotenkin ajattelen, että maassa maan tavalla. Jos ei bikiniranta riitä auringonottoon, niin pitääkö tänne ängetä? On niitä muitakin paikkoja maailmassa ja Malediiveilläkin muita saaria kuin Maafushi.

Päivällä syötiin reissun paras ruoka: tonnikalatäytteinen chilillä ryyditetty patonki, täällä nimellä Submarine. Täytyy kokeilla kotona. Yksinkertainen on parasta. Hintaa oli 60 rufyaa plus verot. Täällähän lisätään kaikkiin listan hintoihin veroja: ensin yhtä ja sitten toista veroa ja joskus vielä palvelumaksua, parhaimmillaan yli 20%. Subi oli siis neljän euron luokkaa, kun Harbour cafeessa oli maltillisemmat verot.

Iltapäivällä lähdettiin sukeltamaan Maafushi diven mukana. Tai Petri sukelsi ja minä snorklasin. Petrin ryhmässä oli kolme hongkongilaista. Mies äärimmäisen rasittava puhekobe ja esitti kuin omistaisi koko maailman. Kaikki terveystietojen kysymiset ohitti hokemalla "blaa blaa blaa". Mietin jo, että jos kerran vielä sanoo sen "blaan", niin täältä pesee ja vähän jo linkoaakin. 

Minä pääsin ilmaiseksi veneseen mukaan snorklaamaan. Kysyin kahteen kertaan toimistolla, että onko niillä mulle snorkkeli, maski ja pelastusliivi. "Yes, on the boat". No ei tietenkään ollut. Tai snorkkelin ja maskin löysivät, mutta ei pelastusliivejä. "You don't know how to swim?" No totta mooses osaan (!!!!), mutta kun ei ole Petriä mukana ja ollaan keskellä merta, tuntuisi turvallisemmalta kun olisi liivit, jos vaikka virta vie. En tietenkään jäänyt silti veneeseen vinkumaan, vaan snorklasin niin pitkälle,  että huusivat jo takaisin. "You are professional". Todellakin! Petrin sukellus meni hyvin, käsikään ei yhtään vihotellut, joten aamuksi on sovittu uusi sukellus. Divemasterit on muuten täällä(kin) söpöjä "peteparkkosia" moppitukkineen. Tässä vähän kesäpojan mallia kiinnostuneille.

Iltapäivällä kierrettiin koko sokkeloinen saari moneen kertaan, kun etsittiin Tripadvisorissa mainittua Maafushi view ravintolaa ja leipomoa. Ravintola paikallistettiin, mutta leipomo jäi vielä löytymättä. Petrin oli pakko tyytyä jäätelöön. Miten tällaiselta muutaman neliön pläntiltä ei nyt yhtä Suzys bakerya löydy?! Onko kenelläkään antaa vinkkiä?

Illat täällä menee samaan tapaan: suihkuun, syömään, jätskille ja tappeleen hotellin wifin kanssa. Edellisreissulla tehty päätös kun pitää: ruokapöydässä ei räpelletä kännykkää. Ja telkkarikiakin on poikkeuksellisesti katsottu tällä reissulla. Nähtiin Australian tenniskisojen semifinaalin ratkaisu ja eilen joku mystinen selviytymisjuttu, jossa äijä taisteli arktisissa oloissa. Täytyy harjoittaa samalla sitä kuuluisaa "äitin tönkkö-englantia". Tönkkö-englanti on muuten kova sana täällä(kin), Nupulle tiedoksi.

Maafushi, Malediivit: Mä oon niin lomalla!

Yö nukuttiin kuin tukit. Minäkin, mikä on melkein ennenkuulumatonta. Terveystilannekin oli kunnossa, joten ei kun aamupalalle ja munakaskokin pakeille. Hotellilaskun kanssa oli vähän vääntöä, kun kaikki ruuat oli laskutettu, vaikka lounaan tai päivällisen piti kuulua huoneen hintaan. Tarvittiin viisi miestä, saman verran puheluja ja vartti aikaa, niin kyllähän se siitä selvisi. Ei pahoitteluja, paha moka. Muuten kyllä kaikki sujui.

Kochin lentoaseman ruuhkista varoiteltiin, mutta aamupäivällä pääsi kyllä jonottamatta muualle paitsi ruumiintarkastukseen. Miehet ja naiset tietysti eri jonoissa. Naiset tarkastettiin yksi kerrallaan kopissa verhojen takana. Miesten kohdalla ei ollut niin tarkkaa. Spicejet lähti ajallaan, pieni potkurikone. Pari kertaa nielaisin kun näin, mutta pääasia että ilmassa pystyi. Ja kertakaikkisen kauniit ja ystävälliset lentoemot. 

Reilun tunnin päästä näkyi koneen ikkunasta kymmeniä pieniä saaria, riuttoja, laguuneja ja turkoosia merta. Ja tietysti niitä vedenpäälle rakennettuja bungaloweja. Maahantuloviisumit oli täytetty koneessa, joten maahantulomuodollisuudet oli muutamassa minuutissa ohi. Pienellä jännityksellä odotin tuleeko kyyti, kun hotelli vastasi kaikkiin sähköposteihin, että "we will help you". Mutta olihan siellä taas mies Stenvikin kyltti kädessä "Are you from Moscow?" Ei oltu. Päästiin sitten ihan privaatti pikaveneellä, vaikka ei sellaisesta maksettu. Söpö rastatukka oli repsikkana ja nuori kuski ajoi kahva edellä koko matkan 12-paikkaista venettä, alle puoli tuntia aika rytinää.

Maafushilla vastassa oli hotellipoika maitokärryjen kanssa. Reput kärryihin ja hotelliin. Matkaa 200 metriä max. Täällä oli eilen satanut ja vitivalkoinen hiekka imee ilmeisen huonosti vettä, joten rantakadulla oli tulva. Täällä kaikki kadut on valkoista korallihiekkaa. Kenkiä ei tarvita välttämättä missään. 

Hotelli Sun Tan beach on lähes rannalla, tie välissä. Pyysin huonetta ylemmästä kerroksesta merinäköalalla ja se saatiin. Wau mitkä näkymät parvekkeelta. Wifikin toimii kohtalaisesti: välillä hyvin, välillä ei ollenkaan. Vaatekaapin liukuovi putosi jo pois kiskoiltaan, suihkukaapista se oli pudonnut jo ennen meitä eli se on nyt vaan pätkä suihkuseinää. Mutta oikeesti tämä on ihan söpö. Rantapyyhkeet saa ja snorkkelinkin ilmaiseksi lainaan (jos niitä on jäljellä). Piha-alueella on muutama riippumatto ja kiva keinu. Hyvä valinta.

Käveltiin hetki Maafushia ympäri eli saari päästä päähän. Värikkäitä taloja, koulu, pieniä ruokakauppoja, muutama matkamuistomyymälä. Jalkapallokenttä ja  kodinkonekorjaamo keskellä kylää. Paikalliset naiset huntujen alla täysmustissaan, turistit aika paljon ihan perustopeissaan, vaikka olkapäät ja polvet pitäisi olla mielellään peitettynä. Mopoja ja muutama auto (saarella siis pituutta 1,3 km). Vankilakin nähtiin. Isot oli mainokset "tee parannus" tyyliin.

Uimaankin ehdittiin. Saaren bikinibeach on juuri remontoitu ja hiekkaa kärrätty lisää, MUTTA... Just se meren päälle kaartunut palmu mikä on monessa kuvassa ja jonka päälle uhosin kiipeäväni, on KAADETTU. Toivunko tästä koskaan? Hoidin pettymystäni uimalla 27-28 asteisessa vedessä, joka oli kirkasta kuin lasi. Ei tuntunut enää niin pahalta.

Illalla käytiin syömässä mereneläviä: kalaa, mustekalaa, tiikerirapuja, simpukoita. Annoksesta riitti hyvin kahdelle. Täällä syödään paljon hotellien ravintoloissa, erillisiä ravintoloita on harvassa. Yksi kiva jäätelöpaikka löydettiin, istuttiin pöytään ja oltiin tilaamassa, kun tuli tarjoilija "we have only strawberry icecream". Ja paikassa oli valtavat Mövenpickin mainokset. Illallispaikassa ei saanut bananasplittiä, kun oli banaanit loppu. Onneksi kaupassa oli Magnumia. 

Lämmintä riittää, illallakin päälle 25. Ohutta yläpilveä. Sopii mulle, mutta Petrin tulevien sukellusten puolesta kirkas sää olisi parempi. Mutta oli miten oli: mä on niin lomalla!

Kochi, Intia: Lennettiin lämpöön, eikä sitten muuta tehtykään.

Perinteisesti tuli vähän kiire reissuunlähtöpäivänä. Onneksi vaan vähän. Aamulla vielä laskutettiin ja tehtiin hallin rakentamisilmoituksia, ettei jäisi viime tinkaan. Itseasiassa viimeinen tarjous lähetettiin koneessa just ennen nousua. Sopivasti oli myös joku muuntajan vaihto ja sähköt poikki kämpästä, joten pakkasin reput otsalampun valossa. Petrin reppu 7.0 ja mun 6.5. Nou hätä.

Kentällekin mentiin tuttuun tapaan: minä ratissa, Petri puhelimessa. Mitä sitä hyvää käytäntöä muuttamaan (ja samalla varmistin repsikkavuoron paluumatkalle). Qatar aiwaysin lento lähti ajallaan 16.15. Qatarista ei ole kuin hyvää sanottavaa: ystävällistä palvelua ja poikkeuksellisen hyvä ilmainen ruoka & juoma. Vaihtoehtona pääruualle beef tai chicken. Minä otin lihaa ja Petri kanaa, että saatiin kokeiltua koko lista saman tien. Ensimmäinen loma-GT tuli juotua (tiedoksi A&K). Jonkun leffankin katoin, jossa päähenkilö päätyi Dignitas-klinikalle Sveitsiin... Äkkiä meni 6 tuntia.

Vaihtoaikaa Qatarissa Dohan kentällä oli kolme tuntia. Hieno oli kenttä, selkeä ja siisti. Koko ajan joku hinkkas lattiaa tai roskisten kansia. Kochin jatkolennon jonossa oltiin melkein nähtävyys: 95% intialaisia, joista 95% miehiä. Lento kesti neljä tuntia ja taas syötiin. Nyt otin kokeeksi vegen. Jotain maustettuja pullia. Kun kone alkoi laskeutua ja turvavyön merkkivalo syttyi, se on aina intialaisille merkkinä että nyt kaikki jonottaan vessaan. Ja vessassa voi olla Qatar Airwaysilla vedenpaisumus, koska vessassa käydään peseytymässä ennen rukoilemista. Vaikka koneessa pyörineessä opetusvideossa nimenomaan kehotettiin aina rukoilemaan istuen omalla paikalla. Ja tietenkin ME tehtiin niin.

Kochissa oltiin aamu kymmeneltä. Ei mitään ruuhkia passintarkastukseen, ihmeellistä. Ennen niitä leimoja lyötiin satoja, virkailijoita oli kymmeniä, joista kaksi teki töitä ja palveluasenne oli kuin vanhassa Neuvostoliitossa. Nyt kaikki on toisin. Hyvä niin.

Hotelli Courtyard Marriot Kochi Airportin kuski oli vastassa lentoasemalla. Ei ääneen ihmetellyt matkatavaran vähyyttä, mutta kysyvä katse haki matkalaukkuja... Kyyti kuului huoneen hintaan. Ja minkä huoneen! Päästiin sviittiin Marriotin kanta-asiakkaana! Liityin siis pari päivää sitten. Nyt on molemmilla telkkarit, omat työpöydät (lomalla!!!!), iso amme ja erikseen pukeutumishuonekin. Helmiä sioille sanon minä. Mutta toki nautitaan.

Käytiin kävelyllä, vaikka joka hotelliarvostelussa luki, että hotellin lähellä ei ole mitään. Ne on kaikki ihan väärässä. Siellä pikkukaduilla ja kylässä vasta elämää olikin: pikkukauppaa, banaaninmyyjää, tunkioita takapihalla, vesipuhveleita, vuohia, rakennustyömaita, upeasti koristeltuja kuorma-autoja ja kaiken kruununa mies, jonka tehtävä oli veivata autoilijoitten edestä puomi kiinni, kun tuli juna. Ja auki, kun juna oli mennyt. Tosin kaikki ihmiset ja muutama mopo oli ehtinyt jo pujahtaa raiteille puomista huolimatta. Ja näkyi siellä naisia värikkäissä tunikoissaan sateenvarjo auringolta suojaamassa ja toisaalta nuoria miehiä t-paidoissaan pillifarkut putoamista vaille roikkuen, kännykkä käteen kasvaneena. Tutun näköistä.

Ja uitiinkin me. Siis ME eli myös minä. Hotellilla on ihan kunnon allas ja kun mukana oli Berliinistä saakka ostettu uimapuku, niin pitihän sitä testata. Uiminen tekee terää, koska täällä on lämmintä n. 30, puolipilvistä. Hiki irtoaa kiitettävästi.

Syötiin päivällä hotellin buffassa, kun se kuului huoneen hintaan. Tulista, jopa minun makuuni naan leipää lukuunottamatta. Parin tunnin päästä kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli järkyttävä mahakipu! Pelkäsin jo, että Morbus mysticus on palannut kehiin ja edessä sairaalareissu. Mutta onneksi se olikin vain mahatauti. Ensin lensi yläpäästä ja sitten alapäästä ja kipu helpotti. Ja taas oli niin upea vessa, että ei haitannut tutustua tarkemmin. Edellisen kerran sain samanlaisen pikataudin Marina Bay Sandsissa Singaporessa. Eli nyt se on Nuppu lopullisesti todistettu: mulle sopii vaan ne "äitin läävähotellit". Jos tähtiä on enemmän kuin kolme, niin sairastun. Tai sitten en koputtanut kuitenkaan riittävän kovaa ja montaa kertaa kahvihuoneen pöytää, kun just töissä Intian mahataudeista puhuttiin. Mutta jos tauti piti tulla, niin tämä oli siihen ehdottomasti paras päivä, kun ei oltaisi muutenkaan mitään tehty. Eli tämähän meni melkein voiton puolelle. 

Illalla ei ruoka sattuneista syistä toiselle meistä maistunut, mutta Petri sai ruuan kanssa ensimmäiset Kingfisherit. Siis oluet, ei linnut. Hotellin alkoholipolitiikka on muuten erikoista. Olutta ei saa sisällä ravintolassa, mutta ulkopöydissä saa. Ja menusta on turha etsiä olutta, vaikka sitä myydään, ja laskukin tulee esikseen. Ihme juttu, haiskahtaa kaksinaismoralismilta.

Huomenna lennetään puolen päivän aikaan sitten Spicejetin siivin Malediivien pääkaupunkiin Maleen ja sieltä pikaveneellä Maafushin saarelle. Nettiyhteydet kuulemma tökkii ajoittain koko saarella, mutta pidetään peukkuja että blogin päivitys onnistuu. 

Nokia, Suomi: Kolme yötä reissuun!

Eli kuten otsikko kertoo niin kolme yötä pitää vielä malttaa, niin pääsee reissuun. Työkaverit on varmaan jo ihan kyllästyneet "kohta alkaa loma" jankutukseen. Anteeksi! Mutta saavatpa sitten olla rauhassa reilut kolme viikkoa. Torstaina suunnataan Qatar airwaysin siivin kohti Etelä-Intiaa ja Keralaa. Koneen vaihto välillä Qatarin Dohassa. Yksi yö orientoitumista lomamoodiin Kochissa ja sieltä intialaisten Ryanairilla eli Spicejetilla Malediiveille. Siellä viikko ja takaisin Keralaan pariksi viikoksi. Paluumatkalla kokonainen päivä Qatarissa. Kotiin 18.2. Siinä se reissu lyhykäisyydessään.

Keralaa on suunniteltu kohteeksi jo... kauan. Lopullinen päätös tehtiin melkein vuosi sitten, kun saatiin ihan huiput reissukaveritkin houkuteltua mukaan: vanhat tutut ja rakkaat Annika & Kimmo. Tai ei niitä ihan kovin kauaa tarvinnut houkutella. Kaiken kaikkiaan neljäs kerta Intiassa, ensimmäisestä 20 vuotta. Ihmeellistä. Muualle ei palata kuin Intiaan (ja Lontooseen ja Rothenburg ob der Tauberiin Saksaan). Intia on niin mun maa. Mitkä värit, äänet, ruoka ja aitous -lehmänpaskoineen kaikkineen. Ihan kuin olisi koko ajan elokuvissa. Tarkoitus on käydä moikkaamassa Kochissa viime keväänä Balilla tapaamamme perhettä  Anupia, Smithaa ja lapsia sekä kierrellä vanhassa Fort Kochissa. Ja viiskymppislahja tulee lunastettua myös kathakali tanssiesityksen myötä. Kiitos jo etukäteen A&K.

Varattu on myös kahden yön houseboat-venereissu "takavesillä" (vapaasti suomentaen eli backwaters). Niistähän Kerala on kuuluisa. Ja vihreydestään. Ja siitä, että osavaltiota yritettiin totaali-raittiiksi vielä pari vuotta sitten ja kaljan myynti kiellettiin. Tässä on täytynyt kiihkeästi seurata keskustelupalstoja, että tietää mistä saisi sentään edes muutamat Kingfisherit paneer butter masalan kanssa. Muutama yö vietetään Varkalassa, perinteisessä reppureissaajien hippihenkisessä kylässä. Pitäisi sopia meille, koska nytkin mukana on vain reput. 7 kg per henki, siinä se. Rantarättejä, snorkkeli, aurinkorasvaa suojakerroin 50 ja tietenkin se Suosikki-lehden tilaajalahjana saatu suoristusrauta.

Malediiveilla suuntaamme paikallisten saarelle Maafushille, joka on tiukasti muslimisaari: ei alkoholia, ei sianlihaa, ei spagettitoppeja, ei minihameita, ei bikineitä (muuta kuin erillisellä, korkean aidan ympäröimällä bikinibeachillä). Kolme viimeistä ei kuulosta ollenkaan pahalta tällaiselle melanoomaoperoidulle, viisikymppiselle naiselle. Toista olisi ollut kymmenen vuotta sitten. Nyt snoklaus t-paita ja sortsit odottaa jo pakkaamista. Täydellistä viinakieltoa kierretään siten, että saaren edustalla on yksi baarilaiva, josta saa pienen oluen 6$:lla. Olen jostain blogista tämän tiedon onkinut siltä varalta, että Petrin oluen himo yltyy liiaksi. Ehkä munkin pitää yksi loma-GT saada. 

Maafushin saari on 1,3 km pitkä ja 300 metriä leveä, jos oikein muistan. Tsunami pyyhkäisi saaren melkein mennessään ja koko Malediivithan häviää näillä näppäimillä, kun vesi nousee. Kannattaa mennä, kun vielä ehtii. Asukkaita alle 2700 vuonna 2014. Saaren eteläpäässä on vankila eli ihan sitä reilua kilometriäkään ei pääse suoraan kävelemään. Täytyy muistaa vaihtaa suuntaa, kun viikon sitä plänttiä kiertää, ettei vaan pyörry. Jos ei siellä onnistu rentoutumaan, niin ei sitten missään. Petri pääsee sukeltamaan ja minä snorklaamaan. Ja tietysti lenkkeillään kovasti. Ehkä piipahdetaan päiväretkellä sellaisella luxus-resorttisaarella, jossa yö veden päälle rakennetussa bungalowissa maksaa lähempänä 1000€. Ei meille tällä kertaa. Todennäköisesti ei millään muullakaan kertaa.

Lennot varattiin jo aikapäivää "kun halvalla sai". Qatar airways aloitti lennot Suomesta vasta viime lokakuussa ja mennään nyt testaamaan pärjääkö Turkish Airlinesille. Turkkilainen on pakko jättää nyt väliin, kun vaihtokentällä eli Istanbulissa on ollut hieman (?!) levotonta viime ajat. Äiti ei saisi muuten unta koko aikana. Nyt lennetään ensin reilut 6 tuntia Dohaan, koneen vaihto ja reilut 4 tuntia Kochiin. Takaisin tullessa vietetään kokonainen päivä Dohassa, niin saa yhden maan lisää bongattua. 

Spicejetillä on lennetty ennenkin, silloin Delhistä Goalle. 200€:lla pääsee Malediivien pääsaarelle Malelle parissa tunnissa ja sieltä puolisen tuntia pikaveneellä Maafushille. Hintaa meno-paluulla 60€. Paikallisten lautta olisi puoli-ilmainen, mutta lautta menee vain kerran päivässä, eikä ehditä siihen. Hotelleja on varattu, peruttu ja vaihdettu perinteiseen tapaan. Tällä hetkellä varauksia on Bookingista, Agodasta, suoraan hotellista ja Airbnb:stä. Marriot-ketjuunkin liityin, kun sai 8€ alennusta sekä ilmaiset buffet-illalliset kahdelle. Ja ilmaisen WIFI:n. Ilman sitä ei pärjää. Ei muuten, mutta kun on tämä blogi. Tervetuloa reissuun mukaan!