Kochi, Intia: Let's pray for a safe journey

Aamukävelyllä taas huomasi, kuinka ystävällisiä ja auttavaisia ihmiset täällä ovat, vaikka yhteistä kieltäkään ei olisi. Ainakin täällä syrjemmällä hymy ja huitominen korvaa englannin kielen. Useammankin kerran valittiin umpiperä ja aina yhtä avuliaasti huidottiin uusi reitti. Yksi mies kutsui teellekin kotiinsa, kieltäydyttiin kohteliaasti. Sitä varmaan säälitti, kun me harhailtiin siellä pikkuhousujen ja pyykkinarujen seassa. 

Täällä ei tieverkostossa ole mitään logiikkaa. Ainakaan naisen logiikkaa. Luulisi että jos risteyksessä valitsee leveän ja päällystetyn tien, se jatkuisi pidempään kuin kapea kinttupolku, mutta ei täällä. Sen sata mutkaa tehtiin ja löydettiin takaisin kämpille ja Basilin aamupalapöytään. Aamupalaksi oli puttua (banaaninlehtiputkilossa keitettyä kookosriisiä), kananmunakastiketta, banaania ja vesimelonia. Vähän niin kuin kotona Sarpatissa. Hyvää oli, vaikka ulkonäkö ei ole kummoinen.

Kymmeneltä Basil tilasi taas meille Uber-kyydin "Basilin alennuksella". 180 rupialla (2,60€) päästiin tunnin matka etelä-Intian suurimpaan ostoskeskukseen LuLu Malliin. Tunti tarkoittaa täällä 24 kilometria. LuLu Mallissa on neljässä kerroksessa kaikkea mitä ihminen tarvitsee ja myös kaikki se, mitä ei tarvitse. Jättisuuri ruokakauppa, vaatteita, kenkiä, koruja, ravintoloita, elokuvateatteri, luistinrata ja sisähuvipuisto. Pitkästä aikaa nähtiin taas Jack&Jones, Benetton, KFC, Subway ja tietenkin Mäkki. Hese enää puuttui. Mitään ei ostettu, yllättäen. Ei jaksettu puttu-aamiaisen ansiosta edes syödä.

LuLusta lähdettiin paikallisbussilla kohti Hill palacea, Kochin maharadjan palatsia vuodelta 1865. Helpommin sanottu kuin tehty. Mentiin tien yli yhdelle pysäkille, kysyttiin neuvoa ja näytettiin Basilin rustaamaa lappua, siitä tietä eteenpäin, kysyttiin neuvoa, siitä toisen tien yli, kysyttiin neuvoa, taas sille alkuperäiselle puolelle ja tietä takaisin päin. Ei nyt ihan lähtöpisteeseen sentään, mutta ei kaukaa käynyt. Johan löytyi oikea bussi! Helppoa kuin heinänteko.

Mentiin ensin yhdellä bussilla jollekin linja-autoasemalle ja siinä sujuvasti (?) vaihdettiin toiseen bussiin. Tai itseasiassa yritettiin änkeä kaikkiin kohdalle pysähtyneisiin busseihin ja kysyttiin "Hill palace?" Kunnes oikea osui kohdalle. Busseissa on erikseen rahastaja, kuski ja apupoika. Apupoika kilistää kelloa eli vetää narusta, heittää ihmiset ulos (siis kirjaimellisesti) ja vetää uudet sisään. Melkein vauhdista. Kuski ajaa tavallisen tuolin näköisellä penkillä, jousista tai pehmusteesta ei tietoakaan. Rahastaja rahastaa ja parhaat myös iskee silmää jopa keski-ikäiselle, hikeävaluvalle naisihmiselle. Hintaa matkalla oli 8 rupiaa eli 12 senttiä.

Ensimmäisen bussin kuljettaja oli ihana vanhempi pappa, mutta seuraava kuski oli ihan hullu. Sai yhtäkkiä kilarit jostain ja ajoi töötti päällä loppumatkan, ohitteli hulluna ja jarrutti niin, että hyvä kun en iskenyt hampaitani edessä istuvan penkkiin. Bussissa lukikin aivan kuin tilannetta ennakoiden "Let's pray for a safe journey". Pieni pyyntö piti kyllä yläkertaan lähettää.

Apupoika heitti meidät oikealla pysäkillä pois bussista ja kiivettiin paahtavassa helteessä Hill Palacen sata porrasta ylös. Tultiin ne myös kohta alas, koska museona toimiva päärakennus oli siestan vuoksi kiinni. Kurkattiin kyllä ensin bambiaitaus, mutta niillä oli niin ankeat olot, ettei viitsi edes kuvaa laittaa. Virkistäydyttiin paikallisessa baarissa mangomehulla (ei olutta myynnisssä, todellakaan) ja uusi yritys itse museoon.

Kengät ja kassit säilytykseen ja paljain jaloin loikittiin tulikuuman pihan läpi itse rakennukseen. Eipä siitä museosta mitään ihmeitä riitä kerrottavaksi, koska museon ehdottomasti suurin nähtävyys oltiin ME! Kaikki tuijottivat avoimen ystävällisesti, koululaisryhmät vilkuttivat ja hihkuivat ja huusivat "foto, foto". Ja otettinhan me. Aikuisetkin tuli juosten kuvattaviksi. Yksi poika huusi vielä perään, että "I'm very beautiful!". Otin sitten siitäkin vielä kuvan. On se onni, että on digikamerat...

Päästiin myös jonkun keralalaisen nuoren naisen facebook-päivitykseen "my friends from Finland". Lisäksi esittäydyttiin kymmenille koululaisille kädestä pitäen "What's your name?" "My name is Pia, what's your name?" Ja sama uudelleen kymmenen kertaa. Voi kun ne oli söpöjä kaikki.

Maharadjan palatsilta laskeuduttiin taas tavallisten pulliaisten joukkoon. Otettiin alle tuktuk, jonka piti viedä lauttasatamaan, josta pääsisi Fort Kochiin. No, pieni väärinymmärrys ja veikin suorinta tietä Fort Kochiin asti (kulkematta lähtöruudun kautta). Sopihan sekin. Neuvottiin vielä itse reitti perille, kun oltiin jo niin asiantuntijoita, niin asiantuntijoita.

Fort Kochissa mentiin heti kantapaikkaan oluelle (siis miehet) ja vähän täytyi jo syödäkin. Reissua takana 6 tuntia. Tingattiin tuktuk takaisin mökille hintaan 200 rupiaa. Ukko yritti vielä matkalla vaatia lisää rahaa, kun meitä oli neljä ja tuktukiin saisi ottaa vaan kolme. Oma vika! Ei todellakaan maksettu. Sanottiin vielä taikasana "Basil", eikä kuski vinkunut enää mitään. Kun näki Basilin pihassa odottamassa meitä, niin oli vallan mielin kielin.

Illalla ihailtiin ja tottakai kuvattiin vielä viimeinen auringonlasku täällä Palluruthyssa tai Perumpadappyssa, mitä nimeä nyt haluaakin käyttää. Syömään mentiin taas kävellen Methanamiin. Moikattiin kaikki tutut ja päästiin todennäköisesti paikallisen kommunistipuolueen valimainokseenkin. Oli liput ja kaikki. Kyllä Nuppu voi nyt olla äitistä ylpeä.

Tuttuun ruokapaikkaanme oli yllättäen tullut kansainvaellus. Paikka olikin täynnä väkeä! Edellisinä iltoina oltiin ainoat asiakkaat. Ilmankos pojat oli ihan sekaisin ja palvelu huononi vähintään 50%. Ei ketään vastaanottamassa, ei tuotu kärpäslätkää ja laskua sai odottaa. Mutta ruoka oli todella hyvää, joten "no hard feelings". Hyvä paikka, suosittelen.

Huomenna suunnataan kohti Kochin lentoasemaa ja torstai-perjantai yönä 3.30 lennetään Qatariin. Vielä siis yksi ihan kokonainen päivä Keralassa. Nautitaan.