10.30 (tasan!!!) taksi haki meidät kohti houseboatin lähtöpaikkaa. Reilun tunti ajoa ja taas oli kuin leffassa: ihmisiä, eläimiä, autoja, tuktukkeja... Kuski osasi korkeintaan kolme sanaa englantia ja lausuminen oli sitä luokkaa, ettei siitäkään vähästä kyllä mitään tajunnut. Mutta keskittyi siihen tärkeimpään eli ajamiseen. Ja kohta oltiinkin rannassa. Miehet vei reput ja Petri henkilökohtaisesti arvotavarat (=kaljat ja viinit) asuntoveneeseen.
Meidän veneessä oli kaksi hyttiä, punainen ja sininen. Hyteissä omat vessat (meillä vihreä), yöllä toimiva ilmastointi, kokolattiamatto (paras kun ei katso liian tarkkaan) sekä kauniisti sanoen tiivistä materiaalia oleva patja. Hyttien lisäksi löytyi iso yhdistetty oleskelu-ruokailutila keulassa (vai nokassako se kuuluu sanoa?). Perällä oli keittiö. Ehkä parempi ettei sitäkään syynännyt sen tarkemmmin. Viihtyisä vene kaiken kaikkiaan. Oli kokki, kapteeni (niin ainakin luultiin) ja konemies/apumies/viihdyttäjä. Kapteeni taisi olla ensimmäistä kertaa puikoissa, kun huiteli vähän äärestä laitaan...
Päivä meni maisemia ihmetellessä. Vene lipui suistoalueen kanavia pitkin, upeaa vehreyttä, värikkäitä taloja, valkoisia taloja, naisia pyykillä, miehiä kalassa, lapsia koulupuvuissa, lintuja tolpan nokassa, kymmeniä asuntoveneitä, onnea tuottava, 115 ihmisen soudettava superpitkä paatti sekä kymmeniä kirkkoja. Yhdessä poikettiinkin osana kyläkävelyä. Kirkossa oli hipihiljaista ja ovissa kyltissä teksti "täällä saa puhua vaan jumalalle". Selvä, ei puhttu mekään sitten mitään. Kylä oli hieman kuin turisteille tehty show, mutta mikäs siinä.
Yöksi mentiin parkkiin riisipellon reunaan ja päästiin vielä oikealle kyläkävelylle oikeaan kylään. Jee! Patikoitiin kanavan reunaa ja ihasteltiin siistejä taloja ja vielä siistimpiä ihmisiä ja opetettiin samalla apumiehelle suomea. "Kiitos" ja " nälkä" on nyt hallussa. Tai sitten ei.
Illalliseksi oli ostettu matkan varrelta tiikerirapuja ja niitä sitten vedettiin hyvällä ruokahalulla muiden pöperöiden lisäksi. Vähän oli päässyt kokilta ravut ylikypsiksi, mutta ei sitä nyt ihan kaikkea voi vaatia. Täydellisyys on tylsyyttä...
Yöllä oli kiitettävän lämmin. Petri heräsi muutaman tunnin välein käynnistämään ilmalämpöpumppua ja sammutti siinä samalla virrat pistorasiasta, joka latasi kameraani. Pumpun melutaso oli kuulovaurioriskin ylittävä, joten kovin kauaa ei viitsinyt kerralla viilentää. Miehistö nukkui meidän oleskelu-ruokakailutilan patjoilla "open aircondition". Niitä miehiä ei ilmeisesti syö hyttyset, joita täällä on miljoona potenssiin sata. Ötökkämyrkkyä ostettu jo kahteen kertaan.
Aamulla herättiin yllättäen (heh,heh) kuuden jälkeen ja ennen seitsemää oltiin jo Petrin kanssa aamulenkillä. Käveltiin rantapenkkaa, kylän läpi "täl puol jokke" ja "toispuol", joka paljastui umpikujaksi, joten vielä kerran "täl puol". Paikalliset varmaan ajatteli, että mitä ihmettä ne siinä sahaa. Ilmeisesti kovin moni turisti ei ollut kylätietä (n. 60cm leveä polku) tallannut. Sen verran ihmetystä herätettiin. Naiset ja nuoret vastasivat tervehdykseen ja hymyilivät, miehistä irtosi vähemmän.
Kanava oli elämän keskus: siinä oltiin aamupesulla, pestiin hampaat, pyykit, kalastettiin, revittiin lähes koko vesistön valloittanutta maanvaivaa eli vesihyasinttia. Englantilaisakan syy koko vesihyasintin ylivalta, kertoi tietopankkimme ja Intia-oppaamme Annika. Loppumatka oli täyttä viidakkoa banaaniterttuja väistellen ja pelkasin jo päästäänkö veneelle ollenkaan.
Päivä taas veneiltiin ja "kapteeni" osoittautui kyllä aika pelleksi. Annettiin sille lempinimeksi Tumpelo, kun hoki jotain samantapaista sanaa omalla kielellään. Onneksi oli apupoika, joka kapteenin neuvomisen ohella jatkoi Annikan opastuksella suomen kielen kurssia matkailijoille. Kirjoitti oikein muistiin paperilapulle sanoja ja aina oikella hetkellä veti ihmepaperin taskustaan ja kysyi "nälkä?"
Kokki kävi ostamassa lounastarpeet pikkukylästä ja me tietenkin seurattiin perässä. Eksyttiin kyllä kannoilta, kun ukko meni kuin höyryjuna ja zoomailin kuvakulmia vähän liikaa, mutta "lihakaupassa" kohdattiin. Oli siis sellainen kahden neliön koju, jossa myytiin "fresh chicken". Ei sentään elossa ollut. Itse ostin vanhan papan kojusta mangomehua 35 rupiaa pullo = 50 senttiä. Papalla oli oikean puolen ja halvaus ja afasia (ei tässä ihan turhaan ole sairaanhoitajan opintoja suoritettu, tein diagnoosin alle sekunnin). Pappa piirsi hinnan kädellä reiteensä, nousi hitaasti antamaan vaihtorahat ja sanoin sen ainoan malaijin kielisen sanan jonka osasin eli "nanni" eli kiitos. Ja olisitte nähneet papan ilmeen. Hymyili lähes hampaattomalla suullaan kuin hangon keksi ja naantalin aurinko yhtaikaa. Voi kun tuli hyvä mieli. Papat ❤️
Matkalla Kochista Kollamiin päästiin testaamaan paikallinen sulku. Sulun tarkoitus oli pitää suolainen vesi ja suistoalueen makea vesi erillään. Ei mikään automaattisulku todellakaan. Miehet väänsi portteja auki ja kiinni, muutama kalasti, kymmenen antoi ohjeita ja yksi otti meistä kuvia kännykällään. Oltiin siinä mielessä nähtävyys, että Southern Backwaters on ainoa houseboat firma joka kulkee tätä reittiä. Muut lähtee ja palaa samaan paikkaan.
Lounas oli todellinen näytös. Kolme miestä asetteli toistakymmentä eri ruokalajia punajuuresta kanaan meille banaanlehdiltä sormin syötäväksi. Yhtään ei haitannut se, että näin hetkeä aiemmin, kun Tumpelo istui "ruokalautastemme" päällä keittiössä. Jollain rätillä ne niitä vähän putsasi. Nam!
Yöksi jäätiin parkkiin lähelle Kollamia. Tumpelo häipyi heti laivasta hameen helmat heiluen muovikassi kädessä (täällähän miehilläkin on useimmiten hame). Ajattelin että lähti saunaan. Totuus selvisi myöhemmin... Apupoikamme (ikää yli 50) kysyi kiinnostaako temppelifestarit ja tottakai kiinnostaa. Kaikki kiinnostaa. Mentiin ensin veneellä joen yli ja sitten pari kilometriä mutkaista kärrytietä neljä ihmistä ahtautuneena minikokoisen tuktukin takapenkille. Ehkä neljäsosa toisesta pakarasta oli penkillä.
Ja mikä odotti perillä? Paitsi tietysti rakas kapteenimme Tumpelo. Ei pysty edes sanoilla kuvailemaan... Upeat valot pimeyden keskellä, sadoittain juhlapukuun pukeutuneita ihmisiä, kiivasta rummutusta ja mieletöntä meteliä. Kulkue jossa ensin tuli nuoria miehiä, joilla oli metrin pituinen (siis oikeasti) metallitanko lävistettynä poskien läpi, miehiä roikkumassa selkään lävistetyissä "lihakoukuissa" telineessä, joka oli kiinni pienessä kuorma-autossa. Vähän kuin varrassiat. Miehille annettiin syliin lapsia, joita he keinuttivat. Yksi lapsi huusi surkeasti, kun ei olisi halunnut mennä (en ihmettele) ja mun kävi sitä sääli. Lopuksi miehet kävelivät tulisilla hiililllä eli nuotion päällä, yksi heppu jopa heitteli tulisia hiiliä päällensä. Tuntui kuin osa miehistä olisi huumattuja, mutta saattoi se hurmos tulla ihan uskostakin? Vaikea sanoa, kun ei ole syvempää asiantuntemusta. Me olitiin ainot länkkärit paikalla ja tuijotettiin suu auki. Huh huh mikä kokemus. Vaatii sulattelua. Reissun kohokohtia, ehdottomasti.
Torstai aamuna herättiin ennen viittä laivapoikien kolisteluun. Apupoika kävi pesulla joessa lannevaatteineen, Tumpelo palasi yöjalasta kotikylästään ja sitten lähdettiin veneilemään vielä vimeinen kaksi tuntinen. Matkalla Kollamin satamaan oli joessa melkoinen roskamäärä, Keralan kotkia, lumihaikaroita, hiekanpuhdistustehtaita ja yksi hulppea viiden tähden hotelli. Jätettin haikeat jäähyväiset mukavalle miehistölle ja annettiin kohtuulliset tipitkin. Plus extrana Petrin hyvin palvellut snorkkeli ja maski.
Seuraavan majoituksen Maadathill cottagen taksikuski oli vastassa satamassa ja kuljetti meidät tuliterällä Toyotallaan pikkuteitä pitkin Varkalaan. Viimeiset pari sataa metriä aivan kinttupolkua. Edessä aukesi ihana näky. Kymmenkunta pientä mökkiä, merinäköala, pihassa palmuja ja riippumattoja. Täydellinen rauha. Enempi hulinaa löytyy parin kilometrin päästä, mutta siitä enempi huomenna. Elämä on ❤️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti