Samaria, Kreeta: Me tehtiin se!

Perjantai aamuna täsmällisesti klo 6.25 bussi poimi Ramin, Ninan, Antin, Sirpan, Jukan ja meidät Petrin kanssa kohti Samarian rotkovaellusta. Edessä 16 km kävelyä. Joissain oppaissa lukee 18, mutta ei kai se niin nokonnuukaa ole. Alku kuulemma todella haastavaa korkeine paikkoineen, irtokivineen ym. Siis alku. Myöhemmin selvisi ettei se haastavuus kyllä alkuun loppunut... Oppaana ihana Ingrid, kuivalla huumorilla ja upeilla, ruskettuneilla jaloilla varustettu tosi ammattilainen.

Yhdeksän aikaan pienen kaffepaussin jälkeen lähdimme matkaan koko karavaani. Innokkaimmat meni juoksujalkaa ohi, siis nuoret. Meidän ryhmän ikähaitari kun oli 49-74. Vaikka vaeltajia on päivässä satoja, mitään pahaa ruuhkaa ei ollut. Huikeiden maisemien ihailua vaikeutti se, että piti koko ajan katsoa jalkoihin, ettei astu irto- tai liukkaaksihioutuneiden kivien päälle, juuren päälle tai muuten harhaan. Korkeuttakin oli melkoisesti. Huikeata!

Kun alun "vaikea" osuus oli voitettu, reitti jatkui hieman (siis todella vain hieman) tasaisempana, mutta aivan yhtä louhikkoisena. Tai välillä pahempanakin. Arvelisin että varsinaista poluksi luokiteltavaa oli reitistä korkeintaan 10%. Louhikon vaan jatkuessa Ramilta loppuivat jalat. Kuntoa olisi kyllä ollut, mutta etenkin reidet oli niin maitohapoilla, että kivien yli loikkiminen oli yhtä tuskaa. Tasaisella meno olisi onnistunut. Tankattiin, hierottiin, pidettiin muodikkaita mikrotaukoja ja Rami sitkeästi eteni. Selvisi kuitenkin, että vauhtimme ei riitä ja 17.30 lähtevään laivaan pitäisi ehtiä. Muuten edessä olisi yö Agia Roumelin kylässä. 

Opas, tuo ihana Ingrid, otti ohjat käsiinsä. Nina ja Antti lähtivät etenemään omaa tahtia ja me muut jäätiin Ramin kanssa. Kun lähestyttiin Samarian kylää, Sirpa, Jukka ja Petri lähtivät Ingridin käskystä lopputeitille ehtiäkseen laivaan. Sovittiin, että minä jään kävelemään Ramin kanssa ja vietetään tarvittaessa mukava ilta Agia Ruomelissa. Ei hätää koska Ramilla oli pankkikortti mukana ja lupasi maksaa viulut.

Päästiin Samarian pit stopille ennen kolmea ja opas oli sanut järjestettyä aasikuljetuksen Ramille. Huippu juttu! Lähdin hirveällä ravilla muiden perään, koska aasi olisi nopeampi (ja vaan yhden ratsatettava). Oppan mukaan oli vielä pienenpieni mahdollisuus, että ehdittäisiin molemmat Ramin kanssa laivaan. Ja eihän me Ramin kanssa mitään luovuttajia oltu! Todellakaan!

Jos ensimmäinen 7km Samariaan saakka vei 5,5 tuntia, niin lopun 9 kilometriä tulin kahdessa tunnissa. Saavutin jopa Petrin ryhmän 11 kilometrin jälkeen taukopaikalla ja loppu mentiin yhdessä. Tällaisen sohvaperunan itsetunnolle tekee tietysti hyvää se, että Petrikään ei ollut uskoa, että "miten oot jo siinä?" Ingridkin meni hämyyn, kun sanoi että "you seem to be in a really good shape", kun arvioi voiko minua päästää yksin ryhmän perään niin tiukalla aikataululla. Mentaaliharjoittelukin näköjään jokus auttaa. 

Oltiin rannassa jo ennen viittä. Eli eihän siinä tullut edes kiire. Aikaa ennen laivan lähtöä oli juuri sen verran, että ehti joko uimaan tai kaljalle. Äänin 4-0 valittiin virkistävät oluet. Nina ja Antti oli päässet perille vähän aiemmin. Omaa, tasaisen tappavaa tahtia. Jee! Ramikin ehti rantaan juuri ennen laivan lähtöä, pikkubussilla loppumatka. Ryhmä taas koossa, ihana juttu. Yö Agia Roumelissa jäi toiseen kertaan. Ei haittaa.

Rami voisi varmaan kirjoittaa oman blogin reissustaan, niin mukaansatempaavasti siitä kertoi. Aasilla ratsastaminen oli kyllä "once in a lifetime kokemus". Kysyi kovia käsivoimia pysyä kyydissä siinä louhikossa, puhumattakaan kyytiin kiipeämisestä kun jalat oli ihan tönköt. Mutta kun kunto on kohdillaan, niin kyllä siitä mies hyvin selvisi. Ramia harmitti kun ei tullut yhtään kuvaa otettua tuosta ratsastusosuudesta. "Ken aasilla ratsastaa..."

Laivalla mentiin sitten koko porukka Agia Roumelista johonkin pikkukylään reilu tunti. Pyyhkiyty tässä kuumuudessa kylän nimi mielestä. Kylästä vielä bussilla serpentiinitietä vuorien yli Retimoniin ja hotellilla just ennen yhdeksää. Jaksettiin syömäänkin vielä yhdessä, kun se hirveä pölyllä kuorrutettu aurinkorasvakerros oli pesty pois. Kengät odottaa vielä pesua. 

Mutta summa summarum: Samarissa ei ole vaikeinta se alku, vaan koko reitti. Usein reiteistä sanotaan, että "vaativa" ja käytännössä sen vetäisi flioflopeilla, mutta tälle reitille ei riitä hyvä kunto eikä se, että kävelee pitkiäkin matkoja ongelmitta. Tasaisella kävely ei valmenna tähän. Pitää olla lonkat ja polvet kunnossa, että jaksaa nousta ja laskeutua tuntikausia louhikossa, hyvät reisilihakset ja hyvä tasapaino. Vaikka kaikki tietää etten ole yhtään kuntounto, niin vaellus oli itselleni yllättäen kohtuu helppo. Mutta minähän olenkin nuori (?), terve (?!) ja lonkat (?) ja polvet kunnossa ja  hypin louhikossa kuin kilipukki konsanaan. 

Meidänkin bussista jäi 7 yöksi Agia Roumeliin eli eivät ehtineet viimeiseen laivaan. Arvasin sen, koska hitaasti liikkuvaa väkeä tuli vastaan selkä edellä, kun suoritin sitä raviosuuttani. Voin lämpimästi suositella Klados travel toimiston retkeä Samariaan, ainakin jos oppaana on Ingrid. Ingrid kyllä järjestää. Rami sai extrakiitokset sitkeydestään!  Loppu hyvin, kaikki hyvin: Me tehtiin se - me vaellettiin Samaria!