Ja kuka näkikään kilpikonnan?

Aamulla oli herätys klo 4.45. Petri arvasi oikein, että muuta herätystä ei tarvittaisi kuin minut. Toimii täälläkin. Viiden jälkeen oltiin jo autossa matkalla kohti Tulambenia. Mukana oli kaksi muuta suketajaa. Toinen mies oli suosikkimaastani Intiasta, tarkemmin Keralasta, ja toinen oli venäläinen. Paljastui että molemmat oli it-insinöörejä. Keralan mies kutsui kylään, kun mennnään seuraavan kerran Intiaan. Päivää ei lyöty vielä lukkoon.

Retkikohteena oli U.S.A.T Libertyn hylky. Laiva oli 120 metriä pitkä alunperin amerikkalainen sotalaiva. Myöhemmin sillä kuljetettiin rahtia. Se sai osuman torpedosta 40-luvulla ja hinattiin rantaan. 1963 täällä oli iso tulivuoren purkaus ja laava kuljetti aluksen meren pohjaan, 20 metriä rannasta. Kuten huomaatte, niin kuuntelin historiaosuuden poikkeuksellisen tarkkaan. Oltiin rannassa jo ennen auringonnnousua ja jouduttiin hetki odottelemaan, että jotain näkisi.

Miehet lähti sukeltamaan uuden divemasterinsa kanssa. Rannalta siis vaan suoraan, mikä olikin hyvä, koska divemaster kertoi tulevansa veneessä heti merisairaaksi. Sehän on vähän kuin hoitaja, joka pyörtyisi nähdessään verta. Rajoittaa työpaikan valintaa. Minä lähdin heti perässä snorklaamaan ja... Näin heti IIISON KILPIKONNAN! Uin hetken yhdessä sen kanssa. Voi kun se oli söpö ja rauhallinen. Petri on niin kateellinen, ettei ole selvinnyt vieläkään.

Petri oli nähnyt ison parven "bumpheadejä", sanotaan niitä vaikka mottipäiksi. Loistokäännös. Itse keksin. Valtavia kaloja, jotka lähtevät parvena hylyn sisältä etsimään ruokaa, aina kun aurinko nousee. Mä näin vaan kaksi. Snorklaamalla näki muuten hyvin, koska osa hylystä oli vain 4 metriä pinnasta. Virta vei kohtalaisen voimakkaasti poispäin rannan tukikohdastamme, että täytyi ihan käyttää voimaa päästäkseen takaisin rantaan. Ei ollut pelastusliivejäkään, kun en ne päällä pysty snorklaamaan. Sukeltajillakaan ei ollut helppoa, koska pinnan alla virta oli vielä voimakkaampi. Hyvin Petri selvisi. Sukellusten välillä syötiin aamupalaksi banaanipannareita tupperin kiposta.

Viiden tunnin reissun jälkeen tultiin takaisin kotiin sopivasti lounaalle. Lounas oli tänään siis jo klo 10.15. Tästä tuli päivän ensimmäinen lounas. Täydentävä lounas oli klo 14.30 Amed cafeessa meren rannalla. Ihan järkyttävää syömistä. Välissä käytiin kyllä lähirannassa snorklaamassa silläkin uhalla, että alkaa evät kasvamaan. Petri antoi kehuja snorklaustaitojeni kehittymisestä. Itsestäkin tuntuu, että se on nykyisin helppoa kuin heinänteko. Ainakin se on sata kertaa helpompaa kuin uiminen. Nuppukin snorklasi aikoinaan melkein tunti tolkulla ongelmitta, mutta kun otti snorkkelin pois suusta, niin vajosi hetken räpiköinnin jälkeen pohjaan kuin kivi. Snorklatessa se aina höpötteli kaikenlaista. Putken päästä kuului kauhea pölötys. Mä yritän olla hiljaa, mutta saatan huokailla ihastuksesta.

Tänään tuli reissun pisin päiväaikainen sadekuuro. Ehkä puoli tuntia. Päivä on ollut enimmäkseen pilvinen, mistä ei voi olla muuta kuin kiitollinen. Vaikka meressä kyllä näkisi paremmin kirkkaalla säälllä. Pilvisestä säästä huolimatta hiki tuli pintaan kävelylenkillä ilta-kuuden aikaan. Sadan metrin matkalla täällä ehtii vähintään kolme heppua tarjota taksia hulluille kävelijöille. Kaava on aina niin sama, että naurattaa. "How are you?" "Need taxi?" "Maybe tomorrow?" Taksin kauppaajat ajaa aina mopolla. Ohi ajavista takseista ei koskaan huudella.

Illalla jaksettiin taas syömään. Petri otti rapuja, kun hinta-laatusuhde on kohdallaan täällä Amedin kalastajakylässä. Jälkiruoka (kookospannari) oli ehdottomasti liikaa. Piti vyöryä "kotiin". Mutta kai se yön aikana sulaa, niin mahtuu lisää.