Paratiisissa - Harta Lembongan villas Nusa Lembongan

Aamu lähti käyntiin katastrofin aiheksilla. Aamupalalla Petrillä alkoin yhtäkkiä mahaa vääntään. Sitten tuli huimaus, hirvittävä hikoilu ja oli kalman kalpea. Seuraavaksi olisi lähtenyt taju, mutta ehti pitkälleen aurinkopetille. Ensimmäinen tääainen "kohtaus" tuli aikanaan Thaimaassa. Jaana ja Timppa varmasti ikuisesti muistaa.

Nytkin hotellin tarjoilijat oli tosi huolissaan. "Call doctor?" Ei tarvi. Minä välillä toin kylmää pyyhettä potilaalle ja välillä söin paahtoleipää ja kananmunaa. Ne varmasti ajatteli, että aika kylmäverinen akka. Mutta kun mä tiesin, että se siitä toipuu. Polkupyörätkin piti

 palauttaa siihen samaan syssyyn. Ajoin ensin toisen ja sitten toisen pyörän vuokraamoon. Onneksi matkaa oli vaan kven heittämä. Näihin vuokraamoihin kun ei pahemmin soitella. Niillä ei ole mitään nimeä, käyntikortista puhumattakaan. Ainoastaan rivi pyöriä ulkona tien vieressä. Pappa kiitteli kädestä pitäen ja kutsui mummunkin kättelemään. Onneksi vuokrattiin just niiltä. Mummot & papat ❤️

Petrin vointi onneksi korjaantui nopeasti. Oltiin ihan tikkana respassa yhdeksältä, kun kyyti Lembonganille piti tulla. Yksi japainilainenkin nainen siinä odotteli. Lopulta tuli mies pikkupakussaan. Vaikka aika oli tiukalla, mies lähtii pientä kärrypolkua pitkin sukkuloimaan kohti aina pienenevää kujaa. Lopulta oltiin jonkun pikkuhotellin oven edessä. Kyytiin tuli vauhdikas naishenkilö kymmenine pakaaseineen, jotka yksi kerrallaan nosteltiin autoon. Muutama metrin ajon jälkeen nainen onneksi kysyi "going to the airport?" No ei todellakaan, kun me mennään satamaan. Eipä mitään. Selvisi että oli otettu mukaan väärä nainen! Nainen odotti jotain Buddya viemään lentokentälle. Ei kun takasin. Kaikki kassit ja nyssäkät ulos autosta, samoin nainen. Meidän matkaseuralaisella Shirleyllä oli varaus vasta huomiselle...

Just ja just ehdittiin Rocky fast boatin kymmeneltä lähtevään pikaveneeseen. Petrille lätkäistiin lajittelutarra paitaan, niin tiesivät mihin hotelliin ollaan menossa toisessa päässä. Ei onneksi keikuttanut ja puolen tunnin merimatka oli äkkiä ohi. Pikkuisen lava-auton lavalla tultiin hotellille. 

Tai tämä "hotelli" Harta Lembongan Villas koostuu kuudesta altaan ympärillä olevasta kaislamökistä. Alueella on aivan upea ja värikäs puutarha. Ihan kuin lapsuuden kirjassa Ikuisia kertomuksia. Nina ainakin muistaa ne kuvat. Tämä on se paratiisi. Omistaja on Ketut nimeltään, niin kun kai puolet balilaisista. Innokas, lähes ärsyttävyyteen saakka, mutta hyvää se varmaan tarkoittaa. Tämä mökki on niin söpö! Katto korkealla, romanttiset hyttysverkot, kylppärin kattona on taivas. Sateella voi siis valita ottaako luonnon suihkun vai hanasta. Vessanpöntöllä istuessa voi nähdä tähtiä, ihan oikeasti. Pieni uima-allas. Vesi arviolta yli 30. Hieman viileämpikin sopisi.

Katsastettiin jo lähiranta eli Mushroom bay. Pari minuuttia pientä polkua pilkin jätekasojen välistä. Roskat on täällä kyllä iso ongelma, kun pelkkiä muovisia vesipulloja tyhjenee päivittäin varmaan tuhansia. Mushroom beachillä oli kaikkea vesiaktiviteettia ja ranta täynnä veneitä: snorklausretkistä banaaniveneajeluun. Ei banaanivenettä enää minulle, koska haluan pitää kylkiluut ehjinä. Uimassakin käytiin. Vesi on täällä ihan parasta: virkistävää muttei liian kylmää. Ja superkirkasta. 

Ennen auringonlaskua käveltiin muutaman kilometrin lenkki. Käytiin pällistelemässä Devils tear-nimistä luonnonihmettä. Vesi syöksyy valtavalla voimalla kapeaan kalliouomaan ja isoja vesihöyrypilviä nousee korkeuksiin. Ei pysty oikein kuvailemaan. Parasta oli kun nähtiin pariin kertaan (Petri ihan kolme kertaa) iso kilpikonna, joka nousi pinnalle hengittelemään. Mennen tullen eksyttiiin kertaalleen ja vielä samassa risteyksessä! Just ja just ehdittiin takaisin ennen pimeää. Onneksi on otsalampou, muuten ei täällä näe mitään. Ei siis todellakaan mitään.

Syötiin kannatuksen vuoksi tässä "hotellilla". Miten voi kannattaa pitää ravintolaa, jos on 6 kahden hengen mökkiä? Tämä on sen verran päätieltä sivussa, ettei tänne vahingossa kukaan osu. Ei paljon tarkoituksellakaan. Kyllä meidän on kerran ainakin osuttava. Tonnikala oli hyvää, mutta banaanit oli loppu "sorry Boss". Mentiin siis jälkkäreille Mushroom beachille. Syötiin vihreät banaanipannukakut. En tiedä mikä ne vihreäksi teki. Tuskin sentään kateus.