Bynuten - rankka mutta palkitseva kuusituntinen

Aamulla laitoin suosista 50 suojakerrointa naamaan, kun luvassa oli auringon pilkahduksia. Luvassa oli myös 12 km vaellus Bynuten vuoren huipulle 670 metriin, kesto 6 tuntia. Vaellus oli vaativuudeltaan haastava ja matkaan suositeltiin karttaa ja kompassia, mutta kuka nyt sellaisia mukanaan raahaa. Meillä oli kova luotto sekä reittimerkkeihin että itseemme. Koska joka kerta tähän saakka oli tuotu eväät lähes koskemattomana takaisin, niin otin vaan lajitelman energiapatukoita ja keksin, vettä ja smoothien. Paha virhe. Etenkin kun viiden minuutin kävelyn jälkeen huomasin toisen vesipullon ja smoothien unohtuneen autoon! En kääntynyt takaisin. Kohtahan täältä jo pois tullaan.

Bynuten lähtö oli reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Stavangerista ja 10.15 startattiin reitille. Otin kuvia opastetaulusta, koska samalla aluella oli toinenkin lyhyempi reitti, ja sitten matkaan. Alku oli louhikkoista tienpohjaa ja myöhemmin paljastui, että tuo ensimmäinen ja viimeinen reilu kilometri oli ainoat suht’ helpot käveltävät koko reitillä. Lehmät tsemppasivat meitä matkaan.

Reitti kulki lampien reunalla, purojen vartta, ylös vuoren rinnettä, vuoren päällä ja alla. Jos olen aiemmin sanonut, että reitti oli louhikkoista, niin sillon en tiennyt mitä on louhikko. Roskaämpärin ja mopoauton kokoisia kiviä, hyppimistä ja oikean reitin hakua. Välillä noustiin pystysuoraan ja seuraava tasanne oli kaulan korkeudella. Haastavaa. Käsillä piti repiä itseään ylös seuraavalle kivelle. Välillä ajattelin että jos ei tässä haarat repeä, niin housut ainakin. Ihme kyllä hoisut on vielä ehjät. Spagaati olisi kannattanut opetella uudelleen ennen lähtöä. 35 vuotta sitten vielä meni.

Puolet reitistä oli todella märkää, välillä vesi oli katkaissut polut eikä purojen yli ollut tehty mitään siltoja tai tuotu lankkuja. Ei todellakaan. Katselin kun Petri loikki kiveltä toiselle. Vaikka en missään tapauksessa halua olla pidempi kuin nykyiset 156 cm, niin olisin halunnut jakaa sentit uudelleen: 10 cm selästä pois ja jalkoihin lisää.

Kolme tuntia ryteikössä puunjuurien välissä, kivessä, mudassa, turpeessa ja louhikossa tuotti tuloksen: oltiin Bynutenin huipulla! Hetki oltiin ihan pilvessä. Siis kirjaimellisesti koska pilvi peitti huipun ja kaikki peittyi sumuun. Nopeasti kuitenkin tuuli puhalsi pilviä pois ja aurinko tuli esiin. Huipulta näkyi kauan vuonoille asti, lampia, kyliä, merta, vuoria... Ja reitti, jonka olimme selvittäneet. Nyt patukkaa ja vettä ja paluunatkalle kohti autoa.

Paluumatka kulki vuoren toista reunaa. Reitti oli hieman helpompi, paino sanalla hieman. Louhikossa oli kyllä riittävän haasteellista edetä alaspäinkin. Eteneminen oli nopeaa ainostaan sen sekunnin murto-osan, kun liuin märkää mätästä pitkin persuuksillani. Ei sattunut eikä nähnytkään kuin Petri. Kaikenkaikkiaan tavattiin reissulla alle 10 ihmistä. Vähän toista kuin Preikestolen.

Paluumatkalla tehtiin vielä oharit! Nähtiin opaste, jossa luki että P 4,6 kilometriä. Aikamme käveltiin ja todettiin jo siinä vaiheessa, että tuli liian vähän eväitä mukaan. Energiaa kului vaikeassa maastossa. No, kohtahan me ollaan perillä. Mutta kuinkas kävikään? Nähtiin opaste jossa luki P 3,9 ja se näytti juuri siihen suuntaan mistä tulimme. Ei voi olla totta! Saattaa olla että parempi kartta olisi vähän auttanut ainakin henkisesti, mutta avuksi google maps ja kännykässä oleva kuva reitistä. Kummallakaan ei tietrnkään ollut silmälaseja... No, yhteispäätöksellä täyskäännös ja samoja jälkiä takaisin.

Vastaan tuli neljä nuorta (siis kolmekymppistä) ja kysyin heiltä missä päin on parkkipaikka. Kysyväjä ei tietä eksy, paitsi että poikkeus vahvistaa säännön. Nuori nainen sanoi ”I thought it is on this way?” Juu, ei ole. Nuoret jäivät vielä pyörittelemään karttoja ja kompasseja, mutta me jatkettiin takaisin tulosuuntaan. Lähes varmoina suunnasta. Hetken patikoinnin jälkeen löydettiin viitta P 3.2 km. Jee! Sinne! Saatiin lisää energiaa tiedosta, että ollaan jo melkein autolla. Seb jälkeen tieto, että kaikki eväät on syöty, ei enää ahdistanut.

Samaa louhikkoa, märkää, nousua ja laskua oli myös loppumatka. Viimeinen kilometri taas töyssyistä tiepohjaa lampaanpapanoita väistellen. Lähes kuuden tunnin urakan jälkeen oltiin perillä. Puhelimeni näytti matkaksi 18 km, joka on varmaan lähellä totuutta. Sen verran piti sivuaskeleita tehdä ja reittiä hakea märkyyden ja louhikkoisuuden vuoksi. Ja sitten tietysti se pieni 1,5 km ”ohari”.

Kannattiko? Todellakin kannatti. Matkalla oli upeita maisemia, muuallakin kuin huipulla. Tuli haastettua itsensä ja huomattua, että sitkeydellä pärjää. Sopukin säilyi vaikeuksissa ja tsempattiin toinen toisiamme. Hyvä me!

Parkkipaikalta ajettiin illaksi Egersundin pikkukaupunkiin meren rannalle. Auto on nyt matkaparkissa ihan keskustan vieressä. 15€ ja sähkö kuuluu samaan rahaan. Huödynnettiin sitä heti ja suihkuvesi kuumaksi. Voi miten taivaalliselta tuntui sellainen perusasia kuin suihku! Ilmeisesti vesikiintiöni ei ollut kaiken märkyyden jälkeen täynnä. 

Petri paistoi viimeiset naudanpihvit pippurikermakastikkeella (ja tymäkällä chilillä) ja niiden avulla jaksettiin vielä lähteä pyöräilemään keskustaan. Egersundissa on säilynyt poikkeksellisen paljon vanhoja puutaloja ja suurin osa niistä oli hienosti kunnostettuja. Väriltään monet täysin valkoisia kuten Stavangerissa ja Bergenissä. Kaupungissa oli myös pitkä kävelykatu, jonka varrella oli pikkukauppoja. Eikä yhtään ihmistä! Missä kaikki oli? Aurinkoisena lauantai-iltana kaupungilla oli meno kuin hautajaisissa tai Suomessa itsenäisyyspäivänä klo 18, kun kaikki katsovat kotona linnan juhlia. Yksi polttariporukka nähtiin (ja ennenkaikkea kuultiin) ja yhdellä terassilla satamassa oli n. 10 ihmistä. Surullista. Menee kiva kaupunki hukkaan. 

Egersundista löytyi isoin Coopin ruokakauppa mitä tällä reissulla on nähty. Ja arvatkaa mitä? Siellä oli kolme rasiaa munasalaattia! Ostin ne kaikki. Löytyi myös Petrin kaipaamaa minttuteetä. Harmi etten voi siirtää tätä lähikaupakseni. 

Iltapalaksi oli vielä perinneruokaa eli lättyjä. Painostan joka asuntoautoreissulla Petriä niitä paistamaan (kiitos Sunnuntain valmispussi). Reissu on sen verran voiton puolella, etten uskaltanut ottaa riskiä siirtää enää myöhemmäksi. Avattiin myös kotoa saakka mukana kulkenut skumppa. Me on kyllä lasilliset ansaittu. Niin väsynyt mutta niin onnellinen.

PS. Se smoothie löytyi kun tyhjensin reppua! Oli siis kannettu sitä koko 18 kilometriä ja harmiteltu, että se unohtui. Mitä tästä opimme? Kannattaa penkoa reppu aina pohjia myöten. Se voi sisältää yllätyksiä. Ihan kuten elämä.