Jatkettiin matkaa kohti Stavangeria. Pieni pätkä mentiin lautallakin. Erittäin ystävällinen merikarhun näköinen mies rahasti ja antoi taas alennusta. Valitteli että Norja on kallis maa. Kerroin että niin on Suomikin, mutta olut täällä on kyllä kallista. Mies naurahti, että ei sitä kukaan kaupasta osta vaan täällä tehdään sitä itse. Me taas tuotiin useampi tölkki lähikaupastamme Prismasta. Matkallapoikettiin Taussa (kylän nimi siis) kaupassa, tällä kertaa Kiwissä, joita täällä on paljon. Isoin kauppa tällä reissulla, mutta siltikään ei munasalaattia. Onneksi löytyi mustikoita, tomaattikeittoa, scampeja ja suklaata (täällä Freija suklaa on ykkösmerkki). Tausta olisi myös lähtenyt joku pieni kävelyreitti, mutta siihen kylään ei saanut mihinkään asintoautoa parkkiin. Oli pelkästään kauppojen ”vain asiakkaille”-parkit, talojen omat tai ne, joissa oli erikseen kielto asuntoautoille. Ei sitten kävelty sitä lenkkiä.
Mutta matkalla Stavangeriin Petri sai kuningasidean: nyt valloitetaan Preikestolen! Preikestolen on Norjan suosituin vaellusreitti, vastivuustasoltaan haastava, kesto 4 tuntia.Polku kulkee ylös louhikkoa, rakennettuja rappusia, välillä sileällä kalliolla, pienen pätkän suolla tai jyrkänteen reunassa osin ketjut suojana. Reitti päättyy kallionkielekkeelle, joka keikkuu 604 metriä Lysefjord-vuonon yläpuolella. Reitin vaeltaa 300 000 ihmistä vuodessa ja pahimpina sesonkiaikoina poluilla kuljetaan jonossa. Olin ajatellut että mennään Preikestolenille hyvällä säällä ja heti aikaisin aamusta. Päädyttiin sitten lähtemään reitille kahden jälkeen iltapäivällä ja huonolla säällä. Petri kyllä koko ajan vakuutti, että ”kohta paistaa aurinko” ja ”ihan kun tuolta tulis kirkkaampaa”. Ei tullut.
Alkumatka oli suurimmaksi osaksi onneksi satamatta. Reitillä on mittaa 4 km yhteen suuntaan. Sen aikana tuli vastaan satoja ihmisiä, aina bussilastillinen kerrallaan, monet isossa ryhmässä oppaan kanssa. Mielenkiintoa kävelyyn lisäsi paitsi vastaantulevien ohitteleminen, niin lempipuuhani varusteiden arviointi. Oli vaelluskenkää, lenkkaria, tennaria, urheilusandaalia (lämmintä 12 astetta, ylhäällä ehkä 10), mokkasiinia, kumisaapasts, korollista nahkasaapikasta, yhdet Uggit ja paras viritys oli kangaskenkien SISÄLLE sukiksi ängetyt siniset muovipussit. Yhdellä pariskunnalla oli repussa n. puolivuotias vauva ja sitä en kyllä ymmärtänyt yhtään. Siinä tuulessa ja sateessa, kun louhikossa kaatuu selälleen ja vauva jää alimmaiseksi... Ehkä kannattaisi valita toinen sää ja reitti. Tai viedä hoitoon. Tai mennä itse, siis hoitoon.
Kovin suurta liikennettä ei enää huippua kohti ollut. Pääasia oli, että ainakaan kukaan ei mennyt meidän ohi. Me ohitettiin kyllä, kymmeniä. Tunnin ja vartin vaelluksen jälkeen totesin ”Ai, onko se tossa?” Olin varmaan niin innoissani, että matka tuntui todella lyhyeltä. Mentiin tietenkin kielekkeelle huolimatta n. 30 senttisestä halkemasta, joka näytti irroittavan kielekettä vuoren seinämästä. Joskus se siitä irtoaa rytinällä, mutta ei onneksi juuri tänään. Petri ei uskaltautunut ihan reunalle, mutta minä menin, koska korkeanpaikan kammo ei ole osoittanut merkkejä olemassaolostaan. Olin kyllä varovainen, koska tiesin että äiti on kauhuissaan, kun näkee kuvat. Muutenkin elämänhalu on niin kova, etten halunnut harjoitella esim. käsilläseisontaa. Tyydyin vain keikkumaan reunan tuntumassa ja ihailemaan huikeaa pudotusta ja upeaa vuonomaisemaa. Tuolloi vielä näkikin jotain.
Eikä me tietenkään kiipeämistä tähän lopetettu. Preikestolenin yläpuolelle pääsee kiipeämään lähes pystysuoraa kalliota ja olin kuullut, että sieltä saa parhaat kuvat. Sinne! Mutta kuinkas kävikään - tuli sade ja sumu, jotka peittivät melkein koko kielekkeen. Tehtiin vielä ekstralenkkikin, kun haettiin oikeata kalliota. Vettä tuli ja kävi jumalaton tuuli, kädet oli jo ihan jäässä. Petri optimistina uskoi vielä, että ”kohta tää varmaan kirkastuu”. Mutta kyllä senkin usko loppui ja lähdettiin takaisin Preikestolenin tasanteelle. Petrille lisää vaatetta repusta, muutama kuva ja paluumatkalle. WOW!
Paluumatkalla kastuttiin kalsareita myöten. Ulkoilupukuni PITI pitää vettä. No, takki aika hyvin pitikin, mutta housut oli likomärät. Petrin yli 10 vuotta vanha ”sateenpitävä” takki menee tämän reissun jälkeen roskiin. Vastaan ei enää tullut kuin muutama ihminen kasvot edellä, mutta selkä edellä sitäkin enemmän. Neljä ihmistä ohitti meidät, MUTTA kolme niistä väsyi niin, että me ohitettin ne uudelleen. Jee! Mukava huomata että kunto on kohdillaan. Petri oli jo vähän kauhuissaan, kun painoin menemään louhikkoa alaspäin. Ei sillä, että se olisi vauhdista pudonnut. Tanssi pitää nähtävästi hyvin kuntoa yllä.
Koko reissuun meni reilut 3 tuntia lisäkiipeilyineen ja paremman sään odotuksineen. Eväitten syöntiin ei hukattu aikaa, kun syötiin yksi myslipatukka puoliksi. Tosin syötiin eilisen sweet&sour chickenin jämät ennen lähtöä. Kun päästiin takaisin autolle, oli voittajafiilis. Me tehtiin se! Ja siitä vaan extempore ja missä säässä! Nyt autossa kuivuu vaatetta vähän siellä sun täällä mm. sukat ja tpaita pakastinlokeron vetokahvassa.
Ajettin yöksi vielä Stavangeriin: tunnin verran ajoa sekä puoli tuntia lauttamatkaa ja lautan odotusta. Nyt nuori, äärimmäisen asiallinen mies myi liput ja kysyi auton pituuden. Sanoin rehellisesti että 7,20. Ja mitä teki se mies? Otti ihan OIKEAN hinnan ”camper 7-8m”! Törkeätä! Papat ei ikinä tee niin! Ne ottaa aina 6-7 metrin hinnan ja juttelee lisäksi mukavia. Rakastabmn pappoja <3
Nyt ollaan yötä isolla ilmaisella parkkipaikalla hautausmaan aidan takana. Jotenkin niin kotoisa olo. Tästä on Stavangeriin satamaan eli keskustaan matkaa reilu kilometri, joten ajateltiin kävellä huomenna sinne. Huomiseksi on luvattu sadetta, mutta sitten pitäisi kirkastua. Mutta eihän mesokerista olla kuten tänään tuli todistettua. Tapahtumarikkaan päivän päätteksi syntyi yhteistyöllä reissun paras iltaruoka: valkosipulivoissa paistettija scampeja. Ja vielä kun dippasi patonkia siihen voihin... Aah! Mikä loma!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti