Kjeragbolten - mahtava päätös vaelluksille

Yöllä satoi ja sade jatkui aamulla. Oli jo huolissani päästäänkö vaellukselle ollenkaan, etenkin kun kohde oli tähänastisista haastavin. Kjerag on Lysefjord vuonoa reunustava vuori. Kjeragilla on Instagram-kuvista tuttu Kjeragbolten eli kahden kallion väliin kiilautunut ”kivipallo”, josta on pudotusta alas vaivaiset tuhat metriä. Itseasiassa 1084 metriä, Jotkut hullut jonottavat päästäkseen kiipeämään tuolle kivelle, jotta kaveri voi ikuistaa uhkarohkea tempun ”once in a lifetime”. Minä en tietenkään edes suunnitellut sitä, koska tiesin että äiti ei yhtään tykkäisi. Tai korkeintaan ihan ihan vähän...Tässä instapallo hyvällä säällä (netistä kaapattu kuva).

Itse reitti on 10 km pitkä, 5 km sinne ja 5 km tänne. Vaikeusasteeltaan haastava ja aikaa tulee varata 6 tuntia. Nousua on reitillä 670 metriä ja iso osa nousuista tehdään kalliolla ketjujen avulla. Monessa blogikirjoituksessa varoiteltiin, että pitää olla kova kunto, hyvät varusteet ja hyvä sää. Meillä oli tietysti kaikki - paitsi sää. Sade onneksi hellitti, vaikka välillä vesisuhjua oli ilmassa, mutta näkyvyys oli nolla. Ainakin melkein. 

Ajettiin yöparkistamme vartin verran Kjeraboltenin parkkipaikalle. 30€ ja ystävällinen hymy. Kjeragin turistitoimiston aamun facepäivityksessä varoiteltiin kallioiden liukkaudesta sateiden jälkeen sekä siitä, että apua voi joutua onnettomuustilanteissa odottamaan neljä tuntia. Olkapään sijoiltaanmenoja oli sattunut useita. Aikaa pelkästään nousuun kehotettiin varaamaan jopa neljä tuntia ja korostettiin aiemman vaelluskokenuksen merkitystä. Vielä kun auton ikkunasta nähtiin ihmisten palaavan etanan vauhtia takaisin parkkipaikalle kesken ensimmäisen nousun, tuli mieleen että pitääkö jättää väliin. No, ei tietenkään.

Kun suurin sade taukosi, lähdettiin liikkeelle vartin yli kymmenen. Eväitä oli nyt niin reilusti, että molemmilla oli reput (vahingosta viisastuneina). Laitettiin myös lämmintä päälle reilusti, kun nettisivuilla niin käskettiin. Virhe, suuri virhe! Ensimmäisessä nousussa riisuin jo puolet vaatteista. Ja paluumatkalla loput. Ja mikä nousu heti parkkipaikalta! Kyllä siinä otettiin luulot pois. Lähes pystysuoraa, sileää kalliota, pieni tasanne ja sama uudelleen. Suurimmassa osasssa nousuja oli ketjut. Hyvä niin, koska kiipeämistä, eikä sen puoleen laskeutumisestakaan, olisi tullut mitään. Mennessä vedin itseäni käsillä ketjuista ylös ja alas tulin osin selkä edellä kiipeilytyyliin ketjussa roikkuen.

Ensimmäistä nousua seurasi pieni lasku, sitten taas nousu ja vielä kolmas, todella jyrkkä nousu. Toisessa nousussa oli jonkinverran portaita ja vaikka niissä askelmat oli navan korkeudella, kiitin luojaa niistä rappusista sileän kallion jälkeen. Vasta viimeisen nousun jälkeen alkoi vähän tasaisempi kallio-osuus, nousua sekin suureksi osin.

Maisemat olisivat kirkkaana päivänä olleet taatusti mahtavat, kun nytkin välillä sumun hälvetessä näkymä alas vuonoon ja yli kallioden oli vaikuttava. Alkumatkasta Petri jaksoi vielä toivoa ”ihan kun tuolta kirkastuisi”. Joo, ei kirkastunut.

Reitillä vaeltajien keski-ikä oli 27. Meidän ikäisiä ei juuri ollut, keski-ikäisiä naisia yhden käden sormilla laskettava määrä. Huomattiin iloksemme että mentiin ihan nuorten tahtiin, vaikka eri taktiikalla. Me mentiin kuin juna. Nuoret tekivät nopeita pyrähdyksiä ja pitivät enemmän pusseja. Olen aina pitänyt itseäni jotenkin kankeana, mutta vetreytyykö sitä vanhemmiten? 

Vähän alle kahden tunnin oltiin huipulla. ”Siinäkö se jo on?”  Loppu oli kahden kallion välissä louhikossa etenemistä ja tuon louhikon lopussa oli kiilautuneena se mystinen pallo Kjeragbolten. Kalliolta oli yli tuhannen metrin pudotus vuonon pohjalle. Sen verran sumu väistyi, että nähtiin reunalta vuonossa menevät laivat pieninä pisteinä. Kaivettiin eväät esiin, kun niitä tällä kertaa ruhtinaallisesti mukana oli. 

Osa ylös asti kiivenneistä ikuisti itsensä vielä sen mystisen pallon päällä. Ihmetten että sille ylipäätään saa kiivetä ja että kukaan ei kuulemma ole siinä touhussa kuollut (tai ei ole kerrottu), koska oikeasti pudotusta oli sen yli 1000 metriä. Ajattelin etukäteen, että kyllä siinä takuulla on joko tasanne alla tai turvaverkko. Voin keroa: ei ollut. Kivelle meno oli jo hurjan näköistä: kapeaa kielekkeen reunaa ja kulman ympäri. Ainoa apu oli kulmaukseen kiinnitetty pieni sormen mentävä metallirengas. Tiesin että äiti ei yhtään tykkää, jos kivelle kiipeän. Päätin että nyt tottelen ja olen järkevä aikuinen.

Mutta kun Petri kävi katsomassa kallion päältä miltä kivi näyttää ja sanoi maagiset sanat ”ei toi oo sulle paha”, menin jonoon. Muutama ihminen odotti kivelle pääsyä ja juttelin edessäni olevan miehen kanssa. Kerroin, että jännittää ja että äiti ei ehkä anna tätä koskaan anteeksi. Mies sanoi, ettei aio koskaan kertoa äidilleen. Lopulta mies uskaltautui kivelle asti, mutta ei pystynyt nousemaan seisomaan. Osa ei pystynyt astumaan kivelle lainkaan vaan ”jäätyi” kiekkeen reunaan. Enkä todellakaan ihmettele. Ihan hullun hommaahan se oli.

Kun oma vuoroni tuli, niin menin vaan. Rauhallisesti, kengänpohjiapuhtaksi pyyhkien, kouristuksenomaisesti siihen pieneen rinkulaan tarttuen. Kulman takana istumaan kalliolle, siitä puoliksi kontaten kivelle ja pikkuhiljaa ylös. Viisasta etenkin kun on niin matala verenpaine kuin minulla. Petri otti kuvia louhikossa, mutta en muista kyllä Petriä nähneeni. Enkä kyllä paljon muutakaan. En muista kuinka tulin pois, mutta ilmeisesti tulin, kun tässä olen. Jalat tutusivat vasta jälkeenpäin. Voittajafiilis! Mutta voin sanoa että toista kertaa en sille kivelle kiipeä. Tekee huonoa vielä nytkin, kun tätä kirjoitan. 

Kaiken kaikkiaan oltiin ylhäällä lähes tunti. Takaisin tultiin alle kahdessa tunnissa. Kolme karmeaa laskua ja välissä vain pienet helpommat osuudet. Näimme että osa vaeltajista oli todella poikki. Etenkin naisilla laskeutuminen alas jyrkkää kalliota oli vaikeaa ja äärimmäisen hidasta. Koska tässä lajissa ei tyylipisteitä jaeta, niin roikuin antaumuksella ketjuissa, välillä pudottauduin kyykystä seuraavalle tasanteelle, välillä Petri oli auttamassa tai edellä ”topparina” estämässä etten liu’u vuonoon. Se mahtava tunne, kun nähtiin parkkipaikka ja auto siellä! Vajaat viisi tuntia siihen meni. 

Käytiin autossa suihkussa ja jatkettiin heti matkaa kohti Osloa. Ihmeteltiin itsekin miten oltiin niin energisiä, koska etukäteen aavistelin että ollaan kuin kuraan kuolleet kutut. Ehkä se oli joku adrenaliini-endorfiinipiikki? Kun tuli nälkä, väänsin pekoni-katkarapupastan levähdyspaikalla ja sitä syödessä ihmeteltiin lampaiden ajoa. Vai mitä se nyt on kun mies koiran kanssa ajaa lammaslaumaa aitaukseen? Niilläoli  oikein erottelu menossa, lampaita oli satoja, paimenia koirineen ainakin kymmenen.

Ajettiin talvella suljettuna olevaa tietä Russtadiin ja siitä Dalenin ohi tänne... minne? Ei aavistustakaan mikä paikka tämä on. Jonkun kaupan takapiha joen varrella, jossa on  piknikpöydät. Ja lehmiä muutaman metrin päässä. Ja jollakulla musiikissa bassot täysillä. Ei haitta, koskatarkoituson vaan ulkua. Matkaa Heddalin sauvakirkkoon 15 km ja Osloon 135 km. Molempiin tutustutaan huomenna. Tänänkin nähtiin sattumalta reitin varrelle osunut sauvakirkko, Eidsborgin sauvakirkko lähellä Dalenia. Ulkoapäin ihaimtiin. Hyvältä näytti.