Vuonoristeilyä, lammasfarmi ja taas yhdet hiuspinnit

Yöllä  satoi, lämpötila oli pudonnut 12 asteesn, mutta aamulla pilvet väistyivät kuten pitikin. Täällä tosin sääennusteet pitävät vielä paljon huonommin paikkaansa kuin Huutosen Matin koti-Suomessa. Jos katsoo kolmea eri ennustetta Forecaa, Accuweatheria ja paikallista, kaikki ennustavat erilailla, eikä mikään niistä pidä paikkaansa. Parhaan ennusteen saa, kun tähyilee itse taivaalle ja toivoo parasta. Oli mielenkiintoista seurata Hymerin ikkunasta aamun ensimmäiselle risteilylle lähtevien vaatetusta. Toiset olivat kuin valmiina jäätikkövaellukselle toppatakkeineen ja pipoineen, muutamalla kuumaverisellä oli sortsit ja flipflopit. Tuli kylmä jo katsellessa. Katsovatko ihmiset yhtään edes niitä paikkaansapitämättömiä sääennustuksia tai käyvätkö ulkona haistelemassa millainen ilma on ennen kun lähtevät ulos? Ilmeisesti eivät.

Risteily lähti klo 10.30 Gudvangenista Naroyfjordenin pohjukasta. Vuonon nimemessä on oikeasti toisena se kirjain, jossa on yhteenliimautuneena a ja e (ä?) ja neljäntenä se o, jossa on keppi poikittain (ö?). En nyt saa kaikkia merkkejä irti tästä puhelimesta, pahoittelut Norjan kansa. Vuono on valittu Unenscon maailmanperintökohteeksi. Vuono on kapeimmillaan vain 250 metriä ja vaikka jyrkänteet tuntuivat aivan pystysuorilta, niin aina vaan sinne joku oli mökkinsä tai maatilansa pykännyt. Risteilyn toinen vuono, Aurlandin vuono, on vähän leveämpi ja sen pohjukassa on Flåmin kylä, joka oli tyylikäs turistirysä. 

Valitsin vanhan risteilylaivan, vaikka uusi sähköinen telakointialuksen näköinen viritys olisi ollut tarjolla. ”Kun halvemmalla sai”. No ei pelkästään siksi, vaan ajattelin että se tuntuisi enemmän laivalta. Oikea moottori, oikea ääni, dieselin käry. Lisänä muutama bussilastillinen kiinalaisia. Napattiin hyvä paikka kannelta jonkun pömpelin takaa tuulensuojasta ja oltiin siinä koko parituntinen risteily. Vettä oli paitsi vuonossa, myös välillä ilmassa, ei kuitenkaan niin paljon että olisi voinut sateeksi sanoa. 

Kuvia ei tullut juuri otettua. Kaikki näytti silmälle kauniilta: pienet kylät, yksinäiset mökit, vesiputoukset, melojat rannoilla, jylhät kalliot, vuori jolle eilen kiipesimme... Puhelimenytöllä kuvat eivät näyttäneet yhtään miltään. Muistot jäi, sehän on pääasia. 

Flåmista mentiin bussilla tunnelia pitkin takaisin Gudvangeniin, autoon ja Stalheim hotellin pihaan. Hotellin pihasta lähti parin tunnin patikkareissu Nålin vanhalle lammasfarmille. Maatila oli perustettu 1870 rehellisesti sanottuna hevontuutin perseeseen, kapean louhikkoisen polun päähän, joka kulki välillä metsässä, välillä niityn reunassa, välillä jyrkänteen reunalla. Maatilalla oli ollut 11 lampaan lisäksi pari lehmää ja siellä oli viljelty perunaa ja maissia - ehkä ne ei kuitenkaan tehneet siitä popcornia. 1930 maatila oli jäänyt tyhjilleen, enkä kyllä todellakaan ihmettele miksi. Kuka sinne nyt pystyy talvella kulkemaan, kun me tarvittiin kesälläkin vaelluskengät? Talosta oli jäljellä sokkelikiviä ja pihapiirin pystyi hahmottamaan. 

Itse reitti oli todella mielenkiintoinen: vesiputouksia, märkää polkua, vähän kuivempaa polkua, pari kunnostettua taloa, lammas ja hevonen. Kuvattiin pitkään sitä heppaa ja yritettiin saada katsomaan kameraan, mutta se vaan rouskutteli heinää. Aikansa meidän touhua kulmiensa alta seurattuaan, sanoi selkeästi että ”painu ämmä sinne minne aurinko ei paista”. Petri ei kuullut sitä. Minä kuulin ihan selvästi ja tottelin.

Hotellilta ajettiin alas taas yhtä hiuspinnitietä, Stalheimskleivaa, 13 mutkaa tällä kertaa. Tie oli osa vanhaa postiteittiä ja jyrkkyydeltään 18%! Taas sai Petri rattia vääntää. Ajoa helpotti merkittävästi se, että tietä sai ajaa vain yhteen suuntaan eli alaspäin. Vielä merkittävämpi helpotus olisi ollut, jos ei olisi mennyt sitä ollenkaan, vaan olisi valinnut uuden, loivemman tien, joka meni osin tunnelissa. Mutta kuka sitä nyt niin helpolla haluaa päästä.

Matkalla yöpaikkaan katsastettiin vielä yksi vesiputous, Tvindefossen. Vaikka putouksia on nähty jo niin monta, ettei jokaista jaksa edes ihailla, niin tämä oli erikoisempi tapaus. Putous oli todella leveä, vesi tuli pitkin kallionseinää, ihan kuin ”liuskekiviterasseja” pitkin. Vaikuttavaa.

Nyt ollaan parkissa Vossin kapungin lähellä Vangsvatten-järven rantapenkoilla levähdyspaikalla. Tässä piti olla leipomo, joka olisi auki klo 8-20 ja maistoin jo tuoreet aamucroissantit suussani, mutta... Leipomomyymälä on suljettu, lopullisesti. Pakko tyytyä omiin eväisiin. Unohdinkin mainita, että lounaaksi tein ryynimakkaraa (lue: lämmitin) ja iltaruuaksi on snitzelit hollandaisekastikkeella, valitettavasti parsa puuttuu. Huomasin juuri, että tästähän on hyvää vauhtia tulossa ruokablogi. Täällä reissussa tulee syötyä kaksi kertaa päivässä ja ongelmitta alas on aina mennyt, vaikka arkena jätän lähes aina lounaan väliin kuten työkaverit hyvin tietävär. Ehkä se johtuu siitä, että täällä tulee liikuttua ja kulutettua toisin kuin töissä, jossa vaan ”juon kahvia ja puhun puhelimessa” kuten Nuppu osuvasti parin TET-päivänsä perusteella aikanaan totesi.