Trollpikken - onneksemme taas pystyssä

Aamu aukesi aurinkoisena ja oltiin energisinä jo yhdeksältä liikkellä. Vartin ajon jälkeen oltiin ensimmäisenä Trollpikkenin parkkipaikalla. Trollpikken eli vapaasti käännettynä Peikon pippeli on jääkauden aikainen kivipaasi, joka sojottaa yläviistoon kallionseinämästä. Tai siis nyt taas sojottaa, koska 2017 joku aamulenkillä ollut löysi koko komeuden maasta makaamasta. Mahtoi siinä olla ikimuistoinen lenkki! Kivipaadesta löytyi porausreikiä eli joku vandaali oli ollut liikenteessä. Muuten tuntuu että täällä Norjassa on todella vähän ilkivaltaa. Yleiset vessat on siistejä ja hyvinpidettyjä toisin kuin Nokialla, jossa koko bajamaja tyrkättiin lasteineen päivineen rinnettä alas uimarannalle.

Kuukauden joukkorahoituskampanjalla saatiin kasaan 20 000€ ja 12 tonnia painava uloke taas paikalleen, meidän onni. Trollpikkenille oli parin kilometrin kävely parkkipaikalta. Hieno reitti. Lammaslauma viipotti edellä. Matkalla oli pieni vesiputous ja lampia, joissa oli aivan kristallinkirkas vesi. 

Olin lukenut jostain blogista, että Trollpikkenin päälle pääsee kipeämään, kun änkeytyy vasemmalta puolelta uloketta pieneen luolaan kivipaaden taakse ja sieltä kiipeää kalliota myöten pari metriä pienestä reiästä ja vetää lopuksi itsensä kielekkeen päälle. Niin tehtiin, molemmat. Onneksi laitoin tarkoituksella nyt joustavammat housut, koska farkut olisi kyllä nyt entiset. Ja onneksi liimaukset (terässauvat) pitivät tuon hauskan kiven paikallaan.

Saatiin koko paikka vain itsellemme, koska seuravat turistit tulivat vastaan paluumatkalla. Muutenkin oli yllättävän rauhallista. Norjassa sesonki selkeästi vähenee elokuun lopulla ja syyskuu on ihanteellinen aika matkustaa: ei ruuhkia ja säät vielä hyvät. Tänään lämmintä lähes 20, pelkkää aurinkoa. Sadettakin on kyllä matkaan mahtunut, mutta sitä tulee kesälläkin.

Trollpikkenistä suunnattiin Egeroyn majakalle. Bongasin sen jostain, en muista mistä, mutta pääasia että bongasin. Mahtava paikka! Tosin usko meinasi loppua (toivosta puhumattakaan) niin kuskilta kuin kartturilta, kun tie kapeni kapenemistaan ”ootko sä ihan varma?” En ehkä ihan 100% varma, mutta lähes 90... Mutta siellä kiviaitojen keskellä menevän kinttupolun päässä oli parkkipaikka, johon Petri rattimiehenä sompaili auton. Loistosuoritus!

Itse majakalle oli parin kilometrin kävely. Alkuosa hyvää polkua, useita lammasportteja, lampaita ja lampaan papanoita, loppuosa kalliota. Upeat maisemat, ihana aurinko!

Itse majakka oli rakennettu 1854 ja automatisoitu vasta 1989. Siihen saakka majakanvartija perheineen oli asunut majakassa. Vai siinä vieressä olevassa talossa? No, huudeilla kuitenkin. Nyt majakan ympäristö oli hyvä lintujen bongaus- ja rengastuspaikka. Näin yksi pappa innoissaan meille norskiengelskallaan selitti. Luuli meitä jugoslavialaisiksi! Tanskalaiseksi, ranskalaiseksi ja britiksi on luultu, mutta ei koskaan vielä jugoslavialaiseksi. Tuskin enää toista kertaa luullaankaan, kun koko maatakaan ei ollut muutamaan vuoteen olemassa.

Kokkailin lounaaksi pekoni-katkarapupastaa ja päätettiin ajaan takaisin uuteen ihastukseemme Stavangeriin. Matkalla tyhjennettiin viemärivedet ja kemssa huoltoasemalla sekä otettiin uutta vettä karavaanimyymälän pihasta. Siis luvallisesti ilmaiseksi juomakelpoista vettä hanasta! Norjassa on karavaanareiden palvelut kohdallaan. Tasaisin väliajoin kylttejä huoltoasemille, joissa voi tyhjentää ja täyttää vesivarastoja useimmiten maksutta. Stavangerissa isona plussana myös tämä maksuton parkkipaikka hautausmaan kupeessa kivenheitto keskustasta. Nyt tajusin että tällä reissulla ei ole oltu varsinaisella leirintäalueella kertaakaan. Jopas on reissu.

Koska pidettiin palautusmispäivää, niin tehtiin enää ”pieni” iltakävely Stavangerin satamassa ja keskustan kaduilla. Kilometrejä tuli päivään 16 ihan huomaamatta. Aurinkoinen ilma ja lämmin ilta oli saanut muutkin kuin meidät liikkeelle. Jos Egersund oli illalla kuollut, niin Stavanger oli voimallisesti elossa. Nyt en ollut yhtään huolestunut tämän kaupungin tulevaisuudesta. Rannan terassit oli täynnä kasvonsa polttaneita ihmisiä, viini virtasi ja musiikki raikasi. Hyvä pössis vai miten sitä joskus sanottiin. Tultiin silti hautausmaan läpi tänne omaan rauhaan ja tehtiin tomaattikeittoa (kiitos Knorr) sekä valkosipulivoikrutonkeja (kiitos minä). 

Petri savustaa parhaillaan 15 vuotta auton kyydissä Eurooppaa kiertäneessä savustuspussissa lohta. Olen aina sanonut, että asuntoautoelämä on helppoa, kun tavaraa on vähän eikä mukaan oteta mitään ylimääräistä. Eli näin meillä. Savun hälvetessä...