Vesiputoksien päivä - edestä ja takaa

Aamulla oltiin liikkeellä jo kahdeksan jälkeen. Joku varmaan ajattelee, että eikö ne nyt osaa ollenkaan pysähtyä. Itse taas ajattelen niin, että matkustaminen paikasta toiseen on ihan yhtä tärkeä osa reissua kuin perille pääsy. Lentokoneessakin istun mielelläni. Nyt on päivämatkat pidetty kohtuullisina eli 90-250km. On pysähdytty, patikoitu, ihmetelty, risteilty, pyöräilty, kahviteltu ja Petri on ottanut päiväunetkin melkein joka päivä. Tiukkaa aikataulua tai reittiä ei ole. Bergeniinkin olisi voitu jäädä, mutta ei jääty. Eteenpäin elävän mieli.

Tämän päivän teemaksi tuli vesiputoukset. Ensimmäisenä oli Steindalsfossen, jonka erikoisuutena oli se, että putouksen takaa pääsi kävelemään. Oli huikea kokemus. Vesi vaan suihkusi ja pauhasi ja itse pääsit polkua pitkin kävelemään vesipatsaan takaa. Ja lähes kuivana. Varustauduttiin pahempaan.

Olin googlettanut meille päivälenkin eli 5 km kävelyn Fitjadalsvattnet-järven ympäri. Kehuttiin mielenkiintoista reittiä ja hyvää parkkitilaa. Paha vaan että missään ei kerrottu, että perille vievä tie on kapeaa kinttupolkua, josta juuri ja juuri asuntoauto mahtuu. Mitään levennyksiä tai muita ohituspaikkoja ei ollut, vaikka tien päässä oli kylä. Koska takaisinpäin ei päässyt kääntymään, ei muuta kuin kädet ristiin ja anova katse yläilmoihin. Perille päästiin, huh huh. Petri varmasti mielessään kirosi kartturia. Minä ainakin olisin.

Opastetaulun mukaan järven kiertävä lenkki olikin 8 km eli mitä pidempi, sen parempi. Polku oli paikoin todella märkää ja piti tarkkaan katsoa mihin astui. Täällä on selvästi ollut joku rankkasasade äskettäin, koska reitillä kaikki purot oli tulvineet yli ja vesi oli tuonut mukanaan kiveä, soraa, puuta ja vienyt mm. pari siltaa. Erinäisiä tukkivirityksiä pitkin ylitettiin pahimmat kohdat. Polku meni välillä aivan järven rannassa, välillä aarniometsässä (ei nähty apinaorkesteria) ja kukkulan päällä. Joskus mentiin jonkun mökin pihan läpi,joskus  takapihalta, lehmäaitauksen vierestä... Ihana lenkki!

Päiväkävelyn jälkeen ajettiin Hargandervuonon laitaa. Vuonon rannalla oli taas vierivieressä omena- ja luumuviljelmiä. Itsepalveluperiaatteella toimivia myyntikojuja oli sadan metrin välein. Harmi vaan että ainoa meidän Norjan raha on 500 NOK eli 50€ ja ihan niin paljon luumuja en tarvitse. Paikkapaikoin tie oli todella kapeaa. Etenkin vuokra-autoilla ajelevat turistit aiheuttivat sydämentykytystä tulemalla vastaan keskellä tietä ymmärtämättä, että asuntoauto ei ihan metrin levyisestä reiästä mahdu. Täällä nopeusrajoitukset on yleensä 60 tai 80.  60 rajoituksella pystyy täysjärkinen ajamaan max 50 ja 80 alueella pääsääntöisesti 60-70 km/h. Räikköset on tietenkin erikseen, mutta niitä on harvassa täällä maassa. Onneksi.

Karavaanarit eivät selkeästi kuuluneet kaikkein toivotuimpien matkailijoiden joukkoon vuonotiellä 13. Kaikilla levähdyspaikoilla sekä esim. kirkkojen parkkipaikoilla oli asuntoautot kieltävä kyltti. Mitä jos olisi tullut yhtäkkiä tarve mennä kirkkoon? Ei onneksi tullut. Toisaalta ymmärtää, että leirintäalueidenkin pitää jollain elää, mutta kun me ei tarvita mitään palveluja. Tarvitaan vaan muutama neilö maata muutamaksi tunniksi. Karavaanareitakin on kyllä monenlaisia ja röyhkeimmät pilaavat meidän kilttien maineen pysäköimällä paraatipaikalle esim. jonkun autotallin eteen.

Lounaaksi oli tänään arkisesti makkara-muna-salaattiviritelmä, mutta sen avulla päästiin Låtefossenin putoukselle. Matkalla ylitettiin Hargangerin silta, yksi pisimpiä riippusiltoja maailmassa, sekä ajettiin lukuisia tunneleita, joista kahdessa oli liikenneympyrä keskellä tunnelia! Tämän jälkeen Rantatunneli ei tunnu enää miltään. Navigaattori toimii nykyään tunnelissakin, joten mentiin kerrasta oikein ilman kunniakierroksia.

Låtefossenin putouksessa yhdistyy kaksi joenuomaa ja pudotusta on 165 metriä. Autolla pääsee ihan viereen ja henkeään uhmaten ihmiset hyppivät siksakkia keskellä tietä kännykät ojossa. Me sentään uhmasimme henkeämme fiksusti kiipeämällä vanhaa kuraista, ilmeisesti vaarallisuutensa vuoksi käytöstäpoistettua polkua vähänyli  putouksen puolenvälin. Pienelle uunipellin kokoiselle näköalapaikalle, lähes vesiuoman päälle vei kapea polku. ”Mee sää” sanoi Petri ja minähän menin! Kuvat ei tee oikeutta putoukselle, pudotukselle eikä veden pauhulle. Huomaa sateenkaari!

Päivän viimeinen putous oli Langefossen, jossa pudotusta oli kaikenkaikkiaan 612 metriä. Tyydyttiiin nyt vaan parkkipaikalta ihailemaan, koska kello kävi jo iltaa. Yöpäaikaksi löydettiin levähdyspaikka Stordalsvatnet-järven rannalta: veden äärellä, maalaismaisemassa. Vieressä kyllä tie E134, jota jyräävät rekat ja jota yksi motoristi käyt

tää kiihdytysratanaan. Eiköhän sekin kohta väsy ja lähde kotiinsa nukkuun. Mekin mennään kohta untenmaille kenanlihatortillijen täyttämien vattojemme viereen kölliin. En ihmettelisi, jos veden pauhu tulisi vielä uniin. Tai se ihana lehmä.