Vettä ja jäätä

Illalla alkanut sade taukosi yöksi, mutta alkoi aamulla uudelleen. Otettiin aamu iisisti. Käytiin matkaparkin suihkussa, jossa taas harmittelin että olisi pitänyt olla oma suihkuverho mukana. Suihku ylsi kevyesti suihkukopin oven naulaan, johon pyyhe ja vaatteet piti ripustaa. Muuten hyvä eli tuli lämmintä vettä ja löytyi lasta millä kuivata lattia. Petri täydensi veden ja tyhjensi vessan ja tien päälle kohti Geirangeria. 

Suurimman osan 110km matkasta satoi, välillä ennemmän, välillä vähemmän. Todettiiin taas, että Norja on tunnelirakentamisen luvattu maa. Tähän mennessä on ajettu läpi parisenkymmentä tunnelia. Nyt mentiin myös lautalla vartin matka vuonon yli, koska kiertäen matkaa olisi tullut satoja kilometrejä. Matka maksoi yli 7m pitkältä asuntoautolta 35€. Ei ihan halpaa lystiä. Vanhempi herrasmies keräsi maksun jo jonossa, lähimaksu kävi. Koska oli kerran maksettu, niin käytiin ottamassa kuvat kannella samaan rahaan.

Lautan jälkeen ajettiin serpentiinitietä kohti Geirangeria. Pysähdyttiin Ornesvingen (vai Örnesvinge?) näköalapaikalle, josta näki Geirangerin kylän vuonon pohjukassa ja sen edessä parkissa olevan risteilijän. Tai näki sen mitä sateen läpi nyt ylipäätään näki. Kiitin fiksuuttani että olin ottanut sekä aidot nokialaiset kumisaappaat että kaksi isoa sateenvarjoa, eikä mitään matkaversioita. Ninalle tiedoksi että Royal Caninin kissavarjo on erittäin hyvä. Kiitos siitä.

Geirangerin kylä oli täyttä turistihuttua: myyntikojuja, lauttasatama, leirintäalue ja pari hotellia. Ei hyvä. Ohitettiin kylä tyylikkäästi vasemmalta, mutta huomattiin kosken partaalle rakennettu porras-kävelytasanne-viritys ja laitettiin auto parkkiin heti, kun mahtui. Viimeiset Amissan lihapiirakat siivilään ja suihin ja sitten kosken kuohumista ihailemaan. Hieno oli, vaikka paljastui että pientä vielä tulevaan verrattuna. Bongasin tietenkin hautausmaan (ammatista ei pääse eroon lomallakaan) ja kirkon. Ja millä paikalla! Katsokaa ja pyörtykää!

Hautausmaavierailun jälkeen alkoi taas vesisade ja taivas oli harmaa ja vuoret peittyivät hernerokkasumuun. Päätettiin passata Dalsnibban kuuluisa 1460 metrin korkeudessa sijaitseva näköalapaikka, koska sieltä ei olisi nähnyt yhtäään mitään. Paitsi sumua. Katsoin netistä livewebbikamerasta (Nupulle tiedoksi että äitikin aina jotain hoksaa), enkä nähnyt mitään. Tai siis pelkkää harmaata. Jatkettiin matkaa kohti Briksdalsbreenin jäätikköä taas yhtä ”hiuspinnitietä”. Matkalla oli onneksi vielä yhden hotellin edessä näköalatasanne, josta näki kerran vielä Geirangerin vuonon. Sekä kaukoputkella risteilijän kannella poreammeessa lojuvat turistit. Skumppalaseja ei näkynyt.

Matkattiin pienempää tietä numero 258. Ja mikä tie! Suurin osa päällystämätöntä tietä, osin remontissa ja maksimipituus autolle 8 metriä. Mutta maisemat korvasivat haasteet: vuoria, jäkälää, maaruskaa, turkooseja järviä ja lampia, kivipaasien reunustamaa kapeaa tietä ja kaiken keskellä LEHMÄT! Siis mistä ne oli siihen tulleet? Ei yhtään maataloa kymmenin kilometreihin eikä poronkusemienkaan päässä. Ei mitään aitoja! Mitä jos ne päättävät lähteä joukolla Bergeniin?? Pakko oli pysähtyä kuvaamaan, vaikka lämpöä ulkona oli vain 10 astetta!

Tie seurasi joen uomaa, joka välillä leveni järveksi ja välillä kiihdytti koskiksi ja putouksiksi. Ilmainen koskinäytös saatiin, kun pysähdyttiin Hjelldalenin näköalapaikalle. Laskeuduttiin kivien ja kuran keskellä portaita putouksen juurelle ja kuvattiin, minkä nyt pärskeiltä pystyi. Valtava pauhu, valtava voima. Vieläkin korvissa kohisee.

Briksdalsbreenin jäätikön parkkipaikalla oltiin puoli seitsemän. Päätettiin patikoida 6 km lenkki vielä tänään, koska aurinko oli iloksemme taas läsnä ja huomisestahan ei koskaan tiedä. Reissuun piti varata 2 tuntia. 1 h 15 min meni eli kohta ollaan ylikunnossa. Jäätikkö sulaa vauhdilla ja me surtiin jo matkailuyrittäjää, joka oli rakentanut melkoiset palvelut alueelle: kahvila, majoitusta, myymälä ym. Kun jäätikkö sulaa, on kaikki tämä turhaa. No, yrittämisessä on aina riskinsä nimimerkillä ”yrittäjä”.

Reitti oli aika helppo: suurin osa hyväkuntoista polkua tai tietä, jonkinverran rappusia. Perillä järvi, jonka takana näkyi jäätikkö. Petri vähän pettyi, kun jäätikkö oli niin kaukana, mutta minä olin vallan innoissani. Olinhan omin silmin nähnyt sen, että jäätikkö on OIKEASTI sininen. Olen aina luullut, että kuvia on käsitelty niin, että jää näyttää siniseltä, mutta ei. Se on ihan oikeasti sinistä. Aikuisten oikeasti. Tulkaa katsomaan, jos ette usko. Mielellään aika pian. Huom: selfien otossa vähän kesti, koska ensin oli kaksoisleuka ja sitten aivan hirveät kaularypyt. Siis sillä joka on kuvassa etualalla.

Nyt ollaan yötä puskaparkissa lähellä jäätikköä takana 260 ajokilometria..Maailman pienimmän tietunnelin naapurissa. Ajoimme tunnelin läpi Briksdalsbreeniin ja ”tunneli” oli kuin iso salaojaputki! Juuri ja juuri mahduttiin, ei valoja, pelkkää pimeää. Aivan järkyttävää. Mietin jo miten tässä peruuttaa, jos tulee auto vastaan. Vastaus: ei mitenkään, tunneli on yksisuuntainen (Petri tiesi). Nyt yövytään tämän karmivan rakennelman takapihalla ja maisemat ovat ykkösluokkaa. Maha on täynnä makkaraa ja salaattia. Ja valitettavasti myös ihan liikaa koiranhoitopalkaksi saatuja irkkareita. Vinkki: älä avaa Matador Mix pussia.

Ålesund - Norjan kaunein kaupunki

Koska tänään oli lepopäivä, niin lähdettiin tutustumaan Ålesundiin kapuamalla aamutuimaan 418 rappusta Fjellstualle eli näköalapaikalle, josta näkee koko kaupungin. Koska olimme aikaisin liikkeellä, saatiin nousta ylös ihan rauhassa, eikä parhaille kuvauspaikoille tarvinnut jonottaa. Ylhäällä olikin sitten jo pari turistibussillista väkeä. Mukavuudenhaluiset tulee aina autolla oven eteen, me tehdään aina vaikeimman kautta. 

Ja mitä ylhäältä sitten nähtiin: ihania värikkäitä taloja, purjeveneitä, kaksi valtavaa risteilijää, satamarakennuksia, kaupunginpuisto, majakka, lähisaaria, pari 70-luvun jättihotellia pilaamassa maisemaa. Kun ilmakin suosi, niin aloitus päivälle oli täydellinen. Tässä vielä faktalaatikko Ålesundista: ”Ålesund on kaupunki Norjan länsirannikolla. Kaupungissa on 45 033 asukasta ja Ålesund on Norjan 16. suurin kunta asukasluvulla mitattuna. Nykyisin Ålesund tunnetaan jugend-kaupunkina. 1904 kaupunki tuhoutui tulipalossa lähes täysin ja sitä roihua voi ”kiittää” siitä, että keskusta on yksi maailman yhtenäisimmistä art nouveau-keskustoista.” Siinä se.

Bongasimme eilen matkaparkkimme nurkilla olevan leipomon ja ostimme siitä autolle herkkuja. Paikallinen erikoisuus on kahden ”lätyn” (ihan kuin likilaskuista kakkutaikinaa) väliin ängetty vanilijakreemi (omassa sanastossani räkä) ja päällä pölysokerivesikuorrutus. Tottakai ostin sen, koska kaikkea pitää kokeilla. Kuulostaa ehkä hirveältä, mutta oli oikeasti hyvää. Koska energiatasot oli nyt kohdallaan, otettiin pyörät alle ja polkaistiin sillan yli naspurisaarelle.

Kaikenkaikkiaan pyöräiltiin ehkä 30 kilometriä. Isoja teitä, pienempiä, kinttupolkuja, asuinalueilla ja meren rannalla. Nähtiin vanhoja pitsihuviloita, moderneja kuutiotaloja isoine lasiterasseineen, peruspuutaloja ja yksi järkyttävä punatiililinna takorautakaiteineen ja muine härpäkkeineen. Toki makuasioista ei sovi kiistellä, mutta en nyt heti keksi kuka tervejärkinen sellaisen rakentaisi. Yhden talon katolla oli pöytäryhmä, grilli ja tietenkin poreallas. 90%:lla uusista taloista oli tramppa, 50%:lla robottireikkuri hyrräsi nurmikolla. Parasta hyrrätäkin, koska huomenna sataa.

Vihdoin muistettiin poiketa kaupassa ja huomattiin, että suurimmaksi osaksi Norjassa on ihan Suomen hinnat. Paitsi oluessa. Kauppaan jäi, etenkin kun edullisempia sixpackeja ei viitsinyt pyörän etukoriin änkeä. Löydettiin myös vihdoin pankkiautomaatti, vaikka hetki mietittiin mihin sitä käteistä tarvitsee. Kortti käy joka paikassa. No, 500 NOK otettiin = 50€. Lyhyelläkin matematiikalla selviää ilman valuuttalaskuria. Lounaaksi syötiin ”ehkä maailman parhaat” fish&chipsit Brokiosken Jafissa. Vaatimaton mainoslause kioskin oma keksimä. No, melko lähellä totuutta oli. Parhaat mitä itse olen syönyt, vaikka Lontoossakin olen syönyt ”maailman parhaat” ainakin neljässä paikassa. Ostin heti isoimman annoksen, kun ensimmäisen kerran ei kokkailtu itse. Oikeastaan ostin sen, koska jaettiin annos puoliksi. Se on aina halvempaa kuin kaksi pientä. Rittävästi oli. 22€ cociksen kanssa ja kaupan päälle mahtavat maisemat.

Pienen päivälevon jälkeen lähdettiin taas liikkeelle, kuka sitä nyt aurinkoisena päivänä sisällä istuisi. Pyörittiin jugendkeskustassa ja käytiin ihmettelemässä risteilijöitä. Isoin satamassa ollut laiva Celebrity Silhouette vetää sisuksiinsa yli 3000 matkustajaa ja jokaista matkustajaa kohti 0,5 henkilökuntaa. Mitoitus kohdallaan. 

Nähtiin yhden museon pihalla joku ihmeellinen muna! Muna oli 1907 rakennettu maailman ensimmäinen katettu pelastusvene. Sen suunnitellut ukko purjehti muutaman muun ukon kanssa sillä pikkupaatilla VIISI kuukautta Norjasta Yhdysvaltoihin Bostoniin. Kyllä sillä reissulla on mahtanut tullut äitiä ikävä. Ehkä isääkin.

Kun päästiin kaupunkielämän makuun, niin mentiin reteästi terassille kaljalle. Petri otti 12€:n vehnäoluen ja minä 5€ kahvin. Siis ihan peruskahvin. On se hyvä että tuli pari pakettia Juhlamokkaa mukaan. Tosin paikka oli kaunis eli ehkä siitä maksoi. Saatiin katsella vilkasta veneliikennettä ja tyylikkäitä norjalaisia. 

Nyt ollaan autolla ja yritetään saada henkeä. Naapuri heittää parin minuutin välein grilliinsä sytysnestettä, niin että siitä kärystä silmiä kirvelee. Jos nyt sytyttäisi tulitikun, niin räjähtäisi koko matkaparkki. Siirrän siis ruuanlaittoa vähän myöhemmäksi. Butterchickeniä tänään. Sade alkoi hetki sitten ja sääennusteen mukaan sille ei näy loppua. No, loma on aina lomaa, vaikka tulisi ämmiä äkeet selässä. 

Trollstigen - 11 hiuspinniä

Aikainen lintu madon nappaa! Etenkin nyt kun kello on täällä tuntia vähemmän kuin Suomessa, tulee herättyä hyvissä ajoin. Jo kahdeksalta oltiin aimo annos kreikkalaista jugurttia ja marjoja mahassa liikenteessä. Suuntana Trollstigen eli ”11 neulansilmämutkaa (englanniksi hauskasti  hiuspinni) sisältävä tieosuus, joka yhdistää Valldalin ja Romsdalin laaksot. Tie on kapea ja sen jyrkkyys on 9 prosenttia. Tie on suljettu talvella. Ajoneuvon suurin sallittu pituus on 13,1 metriä”. Hymer mahtui siis loistavasti. No, kaikki on suhteellista. Tie oli paitsi järkyttävän mutkainen, myös järkyttävän kapea, joten parasta oli olla liikkeellä heti aamusta. Kun kaksi autoa tulee tiellä vastaan, toinen peruuttaa. En halunnut että Petri on se toinen, eikä varmasti Petrikään. Onneksi kapeimmalla kohtaa tuli ylösmennessä vastaan ainoastaan pyöräilijä. Ja mikä vauhti! Vain raukka tarttuu jarruihin - toivotaan että oli vakuutukset kunnossa.

Tietä ei pysty oikein mitenkään kuvailemaan. Menkää itse. Mutta välttäkää heinäkuuta, jos haluatte välttää stresdiä. Jotain käsitystä saa ehkä alla olevista kuvista, mutta vaarakerrointa kannattaa lisätä potenssiin viisi. Välillä keikuttiin rotkon reunalla välissä vain muutama polven korkuinen kivipaasi. Mutta me selvittiin! Kaikkien neulansilmien jälkeen laitettiin auto parkkiin ja lähdettiin ihailemaan Trollstigeniä näköalatasanteelta. Mitkä maisemat ja mikä rauha. 

Matkalla näköalatasanteelle huomattiin, että ylemmäksi menee reilun kilometrin patikkareitti, joten käytiin vaihtamassa varusteet. Päätin koeajaa uudet vaelluslenkkarini (alennuksella XXL:stä). Osoittivat vääräksi Nupun hokeman, että halpa ja hyvä ei sovi samaan lauseeseen. Kyllä sopii, jos kyseessä on ale. Oltiin kyllä eilen päätetty, että tänään ei urheilla vaan toivutaan Rampestrekenistä mutta lupauksethan on tehty rikottaviksi. Lähdettiin siis ja onneksi lähdettiin. Vuorenrinnettä, louhikkoa, tupasvillaa, kanervaa, kaukana siintävät  lumihuippuiset vuoret...

Nälkä kasvoi syödessä. Ensimmäisellä patikkareissulla nähtiin, kun kaksi naista lähti reput selässä kapuamaan lähes pystysuoraa rinnettä toisella puolella tietä. Ensin ajattelin, että ”no way”, mutta koska Petri vihjaili koko ajan kuinka kaunista olisi, kun kerran täällä ollaan, voidaan mennä ihan hissun kissun, niin aloin miettiä jos sittenkin. No, mentiin. Nousu olikin todella jyrkkä. Välillä piti ottaa kädet avuksi. Korkeuseroa oli reilut 200 metriä ja matkaa opasteen mukaan 900m. Onko täällä eri mitta-asteikko? 

Ylhäällä, palkintona rankalle kiipeilylle odotti järvi, jonka vesi oli kristallinkirkasta ja pari astetta lämmintä. Täytettiin vesipullot, koska lämpöä oli taas piktkälle yli 20 ja reitti kulki auringossa. Petri innostui vielä kipuamaan yhden nousun verran jäätikölle tekemään muutaman lumipallon. Lapsi on terve, kun se leikkii. Ja varmaan aikuinenkin. Minä päätin että sen verran on tullut lunta nähtyä ja kinoksia kolattua, että voin hyvällä omatunnolla lepuuttaa jalkojani. 

Paluureitti oli pidempi, mutta muuten helpompi. Pari tuntia meni kaiken kaikkiaan järviretkeen. Reissuhiet pestiin pois joessa. Ihana upottaa jalat jääkylmään veteen ja riisua paita ja pestä kainalot siinä kaikkien nähden. Olen 52 vuotias, joten voin. Lounastauolle ajettiin muutaman kilometrin päässä olevalle levähdyspaikalle. Tarjolla eilistä pastakastiketta. Hoksattiin että ei ole vieläkään käyty kaupassa eikä ostettu mitään. Mehän ollaan kuin saksalaiset Lapissa. Auto parkkiin ja kiinankaalit esiin. Paitsi että meillä on jääsalaattia. Käytiin vielä katsomassa Gudbrandsdjuvet eli paikka, jossa vesi syöksyy valtavalla voimalla syvään kapeikkoon. Siihen kun laittaisi pienen vesivoimalan, niin hetkessä oli sähköt sekä omassa että naapurin pirtissä.

Innostuttiin Trollstigenistä niin, että lähdettiin vielä takaisin, käytiin näköalapaikalla ja ajettiin samat sykkyrät alaspäin. Nyt liikennettä olikin enemmän ja ohituspaikkoja piti kytätä kaula pitkällä. Nuoret pojat bemarilla ehkä ensin luulivat, että meidän kuuluu peruuttaa. No way! Pienempi auto ja ylöspäin tulossa, joten se peruuttaa aina. Vähän käsimerkkejä peliin, niin tajusihan se.

Nyt ollaan Ålesundissa, Norjan kauneimmaksi valitussa kaupungissa. Ja hyvältä näyttää. Yrityksen ja erehdyksen, muutaman kunniakierroksen, ylimääräisen saarivierailun (”ai ollaanko me TÄÄLLÄ?”), ylimääräisen tunnelin ja muutaman muun oharin jälkeen saatiin ihme kyllä viimeinen merenrantapaikka asuntoautoparkkikselta. Naapurin mummo ja pappa oli nokka solmussa, kun joutuivat siirtämään pihakalusteensa. No, mitä olivat levitelleet ne meidän tontille. Kosto niille.

Käytiin vielä kävelemässä keskustassa, joka on täynnä upeita jugedtaloja ja laivoja. Juteltiin pitkään mukavan, kahta chihua ulkoiluttaneen norjalaismiehen kanssa, joka oli ollut ambulanssilentäjänä Lapissa ja sivubisneksenä lentänyt itärajan takaa venäläisiä länteen. Kertoi että kaasupullot saa halvimmalla veneilyliikkeistä ja jos haluaa vettä, kannattaa mennä paloasemalle. Asuu nyt 400 neliön kämpässä, jossa chihuhuan kakan löytäminen oli kestänyt pari viikkoa. Tiedän nyt siis miehestä kaiken oleellisen.

Koska iltaruokapäivitys on vielä tekemättä, niin kerron että Petri paistoi iltapalaksi kuhaa ja minä tein salaatin. Muistettiin myös että pakastimessa on Ben&Jerryn jäätelöä! Tietenkin maku salted caramel. Ei millään malttaisi mennä nukkumaan. Hyvä päivä. Hyvä loma.

Rampestreken - maailman katolla

Mikä aamu! Aurinko oli tullut esiin pilven takaa ja ennen seitsemää oli lämmintä jo 16 astetta. Otin pienet aamulämmöt Telian chatissa, kun yritin saada Petrin soitonsiirtoa toimimaan. Selvisi että mistään ei saa enää soittamalla apua ja kaikki pitää tehdä kirjautumalla jonnekin jonka salasanat ja tunnukset on tietysti kotona. Lopulta onnistui, kun selvisi että iphonen 4G yhteys oli ongelma. Mitä parempi yhteys, sitä enemmän ongelmia. Joskus on ikävä lankapuhelinta.

Aamupalan jälkeen otettiin pyörät esiin ja pyöräiltiin Atlantin väylä päästä päähän. Pysähdyttiin, ihasteltiin, kuvattiin ja ihasteltiin. Käveltiin kaikki mahdolliset kävelyreitit ja ihmeteltiin kuinka paljon rahaa on palanut rakennelmiin, joista nyt me saadaan nauttia. Kiitos Norja. Ja ne upeat värit: kanervat, jäkälä, paljaat kalliot, pihlajanmarjat, meri, rakkolevä, valkoiset ja punaiset pikkumökit. Kalastajat rintarinnan sillalla, muuten ihana rauha. WOW! 

Silloilta jatkettiin ajoa Molden kautta Åndalsnesiin. Ja mitkä maisemat! Maisemat paranivat vielä 50% kun Petri pesi huoltoasemalla tuulilasin. Petri otti tietenkin päiväunet lounaan jälkeen (spagettia & jauhelihakastiketta) ja lähdin siksi aikaa meren rantaan kävelemään. Yritin hetken kirjoittaa blogiakin, mutta puolalainen äiti-lapsi kaksikko kimitti niin järkyttävällä volyymilla toisilleen, että piti vaihtaa paikkaa. Lomalla ei kestä meteliä, vaikka töissä kahvihuoneessa se tuntuu ihan mukavalta ja siellä itse kimitän ihan surutta. Tajusin jossain vaiheessa, että meillä ei ole kruunun kruunua Norjan rahaa. Apua! Mutta eihän me ole tarvittukaan rahaa mihinkään muuhun kuin dieseliin, joka maksettiin kortilla. Säästettiin myös muutama kruunu, kun ei menty lautalla vaan kierrettiin koko vuono = 100 km. Mutta kannatti. Ajettiin mm. upeaa vuoristotietä, jossa huokailu yltyi lähes maanisiin mittasuhteisiin. Lampaita tiellä, maatiloja meren äärellä, lumisia vuoren huippuja, hevosia laitumella, lehmä keskellä tietä. Eikä oltu edes Intiassa.

Ensimmäinen varsinainen fyysistä ponnistelua vaativa retkikohde oli Rampestreken. Åndalsnesin kaupungin yläpuolelle vuorenrinteeseen rakennettu näköalauloke. Reitti oli luokiteltu vaativaksi, vaikka pituutta oli vain reilut 4 kilometriä. Vaikka kuntoni on nykyisin kohtalainen, niin nousu 27 asteen helteessä osin lähes pystysuoraa rinnettä otti koville. Reitillä oli välillä kallioon hakattuja ketjuja turvaamassa kiipeämistä, välillä kivinen polku kulki jyrkänteen reunalla (en laita kuvaa, koska äiti lukee tätä) tai metsässä nousten juurakolta toiselle. Olisin toivonut jalkoihin edes 10 senttiä lisää pituutta, kun ajoittain seuraava askelma tuntui olevan navan korkeudella. Vaikka välillä oli usko loppua, niin palkinto oli kyllä kaiken hien arvoinen!

Tuli voittajafiilis, kun käveli Rampestekenin 537 metriä merenpinnasta roikkuvalle näköalarasanteelle. Onneks en omaa yhtään korkeanpaikankammoa (itsesuojeluvaistoa?), vaan marssin pokkana ritilöiden päällä, kun alla oli pelkkää tyhjää. Ja olihan siinä kaiteet! Alastulokaan ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Kerran tutustuin lähemmin maastoon, kun kenkä lipesi puunjuuren päältä. Äkkiä vaan ylös. Näkikö kukaan? Ei nähnyt, huh huh.

Nyt ollaan levähdyspaikalla vuonon rannalla ja kuten alla olevasta kuvasta näkyy, ei voi valittaa maisemista. Käytiin pesemässä reissuhiet pois auton suihkussa ja kohta on naudan sisäfilepihvit iltaruuaksi. Petri ajaa, paistaa pihvit ja kalat, minä teen muut ruuat, tiskaan ja toimin kartturina. Molemmat syödään, pyöräillään ja kävellään. Tasan menee.

990km ja 13,5 tuntia - perillä!

Eilen päästiin laivaan kymmenen jälkeen ja suoraan syömään. Ottaen huomioon että ruoka kuuluu hintaan Finnlinesin Naantali-Kapellskär reitillä, niin se oli vallan syötävää. Rahtilaivoissa on se etu, että hiljaisuuden puolesta yöllä saisi nukkua. Baari menee kiinni 23:30 eikä yökerhoa ole, kukaan ei huuda eikä oksentele hyttikäytävällä eikä naapyrihytissä hoilata Aikuista naista. Joo, muutaman tunnin nukuinkin. Aamulla klo 6 Suomem aikaa aamupalalle. Yhtään ei ollut nälkä, mutta vedettiin molemmat kunnon rekkamiehen annokset: puuroa, jugurttia, munakokkelia, karjalanpiirakkaa ym. ym. Siitä oli hyvä lähteä tien päälle pienessä ähkyssä. 

Ruotsin läpi ajettiin reittiä Uppsala - Falun ja Drevsjön kohdalta Norjaan. Reittivalinta osui nappiin. Nähtävää riitti ja maisemat paranivat loppua kohti. Viimeiset tunnit vaan huokailtiin ”Kato nyt. Kato oikeelle. Kato vasemmalle. Ihan kuin Alpeilla”. Vastaan tuli mm. satoja harrikoita, nähtiin mainos harrikkatapaamisesta - siinä syy. Välillä kauniita punamullattuja taloja mäennyppylällä, komeita kunnantaloja, metsää, suota, järviä, vuoria, satoja nopeusvalvontakameroita, kymmeniä Tesloja, ihmisiä työntämässä kanootteja keskellä tietä, perhokalastajia ja tietenkin muutama teidentukko (ei tietenkään karavaanari). Villisikoja ei nähty, vaikka niistä liikennemerkillä varoitettiin). 

Hyppäsin itsekin kahteen kertaan rattiin, että Petri sai lepuuttaa silmiään. Hermoja ei tarvinnut vielä lepuuttaa, kun on niin rennoissa merkeissä alkanut tämä reissu. Falunin ohi ainakin ajoin, kun muistan sivusilmällä nähneeni kuuluisat hyppyrimäet. Ei kovin paljoa pystynyt vilkuilemaan, koska oli liikenneympyrää ympyrän perään ja koska Hymerin penkkiä ei saa riittävän lähelle, on vaihtaminen haasteellista. Saadakseni kytkimen pohjaan on perse irroitettava penkistä. Vaatii totuttelemista pikku-pösöni jäkeen.. Norjassa ajoin sitten metsätaipaleen, jossa pidin vauhdin koko ajan tapissa, niin ei tarvinnut vaihtaa ollenkaan.

Aamulla tuntui kaukaiselta ajatukselta ajaa Norjan länsirannikolle Atlantin väylälle asti. ”Atlantin väylä on noin 8,3 kilometrin mittainen osuus Åndalsnesin ja Kristiansundin välistä. Tie on rakennettu saari- ja luotoketjulle ja se kulkee yli kahdeksan sillan ja pitkin pengerrettyjä osuuksia. Atlantin väylä avattiin liikenteelle 7. heinäkuuta 1989” sanoo Wikipedia. Enkä väitä vastaan. Navigaattori näytti että ajoaikaa on lähes 13 tuntia ja ehkä ei ihan yhden pysähdyksen taktiikalla onnistu. Mutta kuinkas kävikään? Kahdeksakta illalla oltiin sahaamassa 8 km pätkää edestakaisin ihastelemassa merinaisemia ja etsimässä yöpaikkaa!

Toki muutama pissatauko oli pidetty ja köksien köksänä kuumensin kattilan päällä siivilässä kuumassa vesihöyryssä lihapiirakat (vinkki niille, joilla ei ole mikroa). Lisänä kinkkua, juustoa ja majoneesia. Nolla kaloria. Lisäksi pysähdyttiin kuvaamaan yksi vesiputous ja tankattiin Ruotsin puolella. Ei olisi hinnan puolesta kannattanut, koska diesel on Norjan puolella halvempaa. Ja Norjan piti olla kallis. Toki siinä mielessä kannatti, että löpö olisi muuten loppunut ennen Norjan rajaa.

Pieni vastoinkäyminenkin koettiin viime metreillä, kun kapealla vuonon rantaa myötäilevällä tiellä tuli rekka vastaan tuhatta ja sataa. Petri ehti hiljentää ja siirtyä tienlaitaan melkein kaiteita nuoleskellen, mutta rekkakuski se vaan tuli kahva edellä osin meidän kaistalla ja PAM! Meiltä irtosi kuskin peili! Onneks jäi kotelo ehjäksi ja peilikin jäi roikkumaan kannakkeisiin. Tai n. 70% peilistä. Mitä ei jesarilla voi korjata, niin ei voi. Peilin voi. Ja aina on halpaa, kun rahalla selviää. Onneksi ei käynyt pahemmin. 

Nyt parkissa yhdellä Atlantin väylän parkkipaikoista. Koko päivän saatiin matkustaa auringossa, mutta täällä taivas on pilvessä. Forecan mukaan sataa koko ajan kolmen pisaran verran. Voin kertoa: ei sada. Ei yhtään. Tehtiin pieni iltakävely ja huomenna sitten vähän pidempi tai otetaan pyörät takatallista. Mitä nyt mieli tekee ja sää sallii. Iltapalaksi yrttibroileria, salaattia ja lasi punaviniä. Vastaava kuljettaja vetäytyi jo ansaituille yöunille. Minä en vielä malta. Loma - mikä ihana asia.

Tästä se taas lähtee!

Lomalle lompsis ja melkein saman tien tien päälle! Onneksi olin edes hiukan perehtynyt kohteeseen, suunnitellut alustavasti reittiä ja päivittänyt vanhaa pakkauslistaa jo keväästä asti, koska työkiireet veivät energiat niin, että viimeisinä viikkoina ei jaksanut tehdä yhtään mitään. Enkä muutenkaan ollut ehkä aivan parhaimmillani, mutta ei muuta kuin uuteen nousuun! Nyt istun jo asuntoautossa repsikan paikalla ja suuntana Naantalin satama. Otin siis Petrinkin mukaan, kun pitihän sitä kuski saada. Klo 22:30 laiva lähtee kohti Kapellskäriä. Huomenaamulla aletaan tuupata kohti vuono-Norjaa.

Norja on ollut pitkään molemmilla haaveena. Nuppua ei Norja innostanut yhtään ”ei kuule maisemat paljon kiinnosta”, joten asia jäi hautumaan. Nyt tuli sopiva hetki tehdä haaveista totta. Pahin turistisesonki pitäisi olla lopuillaan, mutta silti ilmat vielä kohtuulliset. Kohtuullinen tarkoittaa meille, että ei joka päivä sataisi kaatamalla aamusta iltaan ja selviäisi pääosan matkasta ilman pilkkihaalaria. Olemme vaatimuksissamme kohtuullisia. Jääkaappi on poikkeuksellisesti täynnä ruokaa, koska olen kuullut huhuja Norjan hirveästä hintatasosta. Pakastinlokeroonkin saatiin mahtumaan kuhaa, lohta, naudan sisäfilepihvit ja Ben & Jerrys jätskiä. Punaviiniä ja skumppaa on tietysti, koska alkoholi se vasta kallista on! Ja oluttakin on, Petri tarjoaa. Viinapäivitykset heti tähän alkuun, niitähän tässä blogissa on riittänyt aiemminkin.

Aikaa reissuun on melkein kolme viikkoa, takaisin tullaan perjantaina 13. päivä syyskuuta. Tietää hyvää. Tarkoitus ei ole ahnehtia kilometrejä eikä ajaa Norjaa päästä päähän, vaan sahata vuonoja akselilla Ålesund - Stavanger - Oslo. Huomenna ajetaan läpi Ruotsin. Pohjoisin kohde Norjassa on The Atlantic Road, sinne ehkä maanantaina ja siitä etelämmäksi. Ei tarkkoja suunnitelmia, ei stressiä eikä etenkään hampaiden kiristelyä. Onko hyvä? Kuten Kale-vauva suuresti rakastamassani lomabiisissä laulaa #kiitollinensiunattuonnellinen