Amsterdam, Alankomaat: Kanavia ja kukkaloistoa

Vaikka en tunnetusti ole yhtään kukka- tai puutarhaihminen, niin reissu Keukenhoffin tulppaanipuistoon oli ollut mielessä monet kerrat. Ja kun samalla sai kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli pääsi Annikan ja Kimmon kanssa Amsterdamiin, niin eihän tätä yhtä unelmaa voinut enää lykätä. Keskiviikkona 17.5 aamutuimaan (= puoli viideltä) pösön nokka kohti Helsinkiä ja kymmenen aikaan oltiin jo Amsterdamissa. Olin ostanut kombiliput etukäteen Keukenhoffiin netistä eli sisäänpääsyn ja edestakaisen bussikuljetuksen kentältä. Kysyvä ei tieltä eksy, joten bussi löytyi lähes ongelmitta. Päästiin vielä jonon ohi bussiin, kun luvattin kuskille että seisomapaikka käy. Ja ei tarvinnut edes seistä! Joku pappa huuteli bussin perältä, että istumaan vaan ja mehän mentiin. Muutama murhaava katse tuli ulkona jonottavilta.

Keukenhoff on auki aina maalikuun puolivälistä toukokuun loppupuolelle ja me oltiin liikkeellä viimeisellä aukioloviikolla. Vaikka kukkaloisto ei ollut enää ihan parhaimmillaan, niin kertakaikkisen upea puisto! Ei nyt sentään herättäynyt uinuvaa puutarhuria itsessäni (taitaa olla syväjäässä), mutta nautin kyllä. Pustossa on polkuja kuulemma 15 kilometriä ja melkein kaikki käveltiin. Ja missä säässä! Täyttä auringonpaistetta ja lämmintä 28. Melkein teki mieli jo sanoa, että täällä on liian kuuma, mutta sain pidäteltyä.Välillä käytiin virkistäytymässä kahvilassa ja Petri sai reissun ensimmäisen vehnäoluen. Mutta ei onneksi viimeisen.

Muutaman tunnin kiertelyn ja parin sadan valokuvan jälkeen otettiin bussi takaisin kentälle ja siitä paikallisjunalla reilu vartti rautatieasemalle. Ensimmäisen yön hotelli Frisco Inn oli lähes näköetäisyydellä asemasta. Otin tarkoituksella äitin läävähotellin, ajatuksella että vaihdetaan parempaan asumukseen sitten kun Annika ja Kimmo seuraavana päivänä tulevat. Mainostin Petrille, että on ihan hyvä kahden tähden paikka. Tosin huomasin myöhemmin, että tähtiä olikin vain yksi. Mutta tähditsä viis, hotelli oli aivan loistava: keskeisellä paikalla, siisti ja kiva huone, jyrkät portaat ylimmän kerroksen huoneeseen (lähes tikkaat), vieressä vartin välein eri sävelmiä soittava kirkon kellopeli (piti taukoa juuri sopivasti klo 22-8). Suosittelen!

Ilta pyörittiin ihmettelemässä suurkaupungin menoa ja shoppailtiin. Eli ostettiin molemmille kenkiin uudet pohjalliset ja kävely keveni entisestään. Illalla käytiin syömässä De Nachtwahtissa järkyttävän suuret annokset ribsejä ja lampaankyljyksiä. Vinkkinä jos menette: ÄLKÄÄ tilatko lisäkkeitä. Oli se onni, että älyttiin sentää alkuruuat jättää väliin. Kieriskeltiin sitten nukkumaan ja matkalla ihmeteltiin punaisten lyhtyjen katujen tarjontaa. Jos ensivisiitillä kymmenen vuotta sitten puolialastomat naiset näteikkunoissaan kutoivat villapaitoja, niin arvaatte varmaan mitä tekivät nyt... No räpläsivät kännyköitään tietty! Äärimmäisen kiihottavaa.

Torstai aamuna otettoon reput kantoon ja suunnattiin kävellen kohti Airbnb kämppää osoitteessa Kinkegaard 8. Ja mikä kämppä: 51 jyrkkää porrasta, portaiden päässä kaksio kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Asunnon ensimmäisessä kerroksessa olohuone, ruokahuone, keittiö ja vessa, ylemmässä kaksi makuuhuonetta ja kylppäri. Iiiiiiiiiihana! Yksinkertainen ja skandinaavinen sisustus (Ikeaa ja vanhaa tavaraa), ihana löhösohva, ainoa mikä puuttui oli käsipyyhe. Kiitos Wouter <3 Pienen viivästyksen jälkeen saimme matkaseurankin perille, kun Amsterdamin kentän tietokoneiden bitit oli vihdoin saatu järjestykseen ja siitä se yhteinen loma alkoi.

Torstaista lauantaihin tehtiin vaikka mitä. Ja oikeastaan ei juuri mitään. Oltiin ihanasti ilman aikatuluja illan ruokailuja lukuunottamatta. Käveltiin kymmeniä kilometrejä kanavan rantoja, kävelykatuja, Vondelparkin puistoa, punaisten lyhtyjen katuja... Poikettiin välillä syömään ja juomaan. Yksi mielenkiintoisimmista baareista oli Sound garden. "Älä anna epämääräisen ulkokuoren hämätä, pimeän baarin perältä löytyy viihtyisä terassi aivan kanavan varrelta". Ja niinhän siinä kävi kuten TOP10-opaskirja kertoi. Ensin graffitien peittämän talon kapisesta kulmaovesta sisään imelältä tuoksuvaan pimeään baariin, kaljat käteen tiskiltä ja ulos. Ja olihan siellä se terassi aivan veden rajassa. Rentoa porukkaa, siis muitakin kuin me.

Käytiin myös kanavaristeilyll vähän pienemmällä veneellä kuin niillä isoilla lasikattoisilla, jotka menee pääkanavia pitkin. Meitä oli veneessä reilu kymmenen ja mukava (ja söpö) kapteeni.  Selostus tuli ihan livenä eli luomuna, ei mitään audioguidea. Kapteeni kertoi että vuosittain hukkuu 10-20 ihmistä kanaviin. Suurin osa turisteja ja samasta syystä kuin Suomessa tosimiehet juhannuksena: kännissä ja sepalus auki. Kanavista nostetaan myös vuosittain 12000 varastettua polkupyörää. Pyöriä on kaien kaikkiaan miljoona, enemmän kuin kaupungissa on asukkaita. Risteilyn aikana tuli pari tippaa vettä ja tuuli oli aika pureva. Onneksi oli varustautunut kuin naparetkelle itseni tuntien, joten taisin olla ainoa joka ei palellut. Pitkikset olin jättänyt kotiin, kaikki muu oli päällä.

Syömässä käytiin ihanassa Foodhallenissa (vaikka mitä), hollantilaisessa (Moeders), espanjalaisessa (Barceloneta) ja intialais-nepalilaisessa (Sherpa) ravintolassa. Kaikissa oli hyvää ruokaa. Jos nyt perinteinen hollantilainen ruoka voi olla hyvää: muusia ja makkaraa, maksaa ja possua. Mutta jos voi, niin kyllä "äitien paikassa" sitä osattiin laittaa. Moedersin senillä oli satoja äitien valokuvia ja lisääkin olisi saanut tuoda. Harmi kun en muistanut ottaa mukaan. Kaikki ravintolan lautaset, lasit ja aterimet oli eri paria, koska avajaisviikolla kaikkien oli pitänyt tuoda omat astiat mukanaan ravintolaan. Aika kätevää noin budjetin kannalta.

Vaikka sää ei ihan parhaimmillaan ollut, niin paria ripsausta lukuunottamatta oli ihan OK turistisää. Paljon nähtiin ja paljon jäi näkemättä. Kaupunki oli ihanan kaunis ja rento, asunto loistava ja seura ensiluokkaista. Sunnuntai aamuna pakattiin reput, käveltiin pari minuuttia lentokenttäbussin päätepysäkille, 5€ kuskille ja puolessa tunnissa kentälle. Jep! Kotona oltiin jo puoli kuudelta. Tuntui kuin olisi ollut pidempäänkin lomalla. Siis näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Nokia, Suomi: Kotona taas monta kokemusta rikkaampana

Taksikuski (se Kochista kitoisin oleva) vei meidät Dohan kentälle iltakymmeneltä ja kaivoin rahakukkarosta loput Intian pikkurupiat tipiksi. Hyvä kuski, ei turhia höpöttänyt. Aikaa oli kentällä kolme tuntia, mutta se meni nopeasti. Samoin kuuden tunnin lento, jonka aikana syötiin kaksi kertaa! Välissä sitten nukuttiin. Saatiin myös ensimmäiset (ja samalla viimeiset) reissu-GT:t. "Parempi myöhään kuin ei milloinkaan" - todellakin. Minäkin nukuin koneessa takapenkin todistajien mukaan 2 minuuttia. Pientä edistystä siis havaittavissa. Lentoyhtiönä Qatar Airwaysista jäi hyvä maku, mennään varmaan toisenkin kerran.

Halattiin rakkaat matkaseuralaiset kentällä ja sovittiin, että reissut ei todellakaan jää tähän. Petri pösön rattiin ja kotona oltiin jo yhdeksän jälkeen aamulla. Ja mikä yllätys meitä odotti: kotihan oli ihan kohtuullisen siisti! Olin varma että viesti "mummi sanoi että oon hyvin siivonnu" on liiottelua, mutta ei. Vielä pientä viilaamista vaatii, mutta suunta on oikea. Itse nuorta miestä ei ole vielä näkynyt. Kai se abiristeilee jossain Karibialla.

Mutta olipahan tapahtumarikas reissu. Tässä riittää muisteltavaa pitkäksi aikaa. Kiitos Annika & Kimmo sekä kaikki kotimaan apujoukot❤️ Ei kun uusia reissuja suunnittelemaan.

Doha, Qatar: Sade, souq ja siinä se olikin

Ihme kyllä nukuinkin pari tuntia ennen lentoa eli tsekattiin ulos hotellista 1.30 ja lento lähti neljältä. Taas saatiin hyvää palvelua, kun tervehdittiin kaikkia puolinukuksissa olevia raskaan työn raatajia. Lento Qatariin kesti neljä tuntia, perillä oltiin kuuden jälkeen aamulla Dohan aikaa. 80% lentoajasta oli "heittoisaa lentosäätä" ja miehistökin komennettiin turvavöihin moneen kertaan. Luin niin keskittyneesti "Se mikä ei tapa" pokkariani, että unohdin pelätä.

Qatarissa järkytys oli suuri, kun täällä ollaan täysin huumorintajuttomia ja monet aivan äärimmäisen tylyjä. Tosin tajuttiiin liian myöhään Annikan kanssa, että mokattiin heti alussa, kun kirjauduttiim hotelliin: NAISET ei hoida täällä mitään, vitsaile tai hymyile. Ei ainakaan hotellin miespuolisille työntekijöille. Voi meitä. Tripadvisorissa luki, että Doha on monikulttuurinen kaupunki, mutta näyttäytyy kyllä turistille vahvasti muslimimaana ja suuri osa naisista kulkee mustassa kiireestä kantapäähän. Intialaisia on tänne tullut myös ilmeisen paljon työn perässä. Taksikuskimmekin oli Kochista. 

Dohassa asuu suurin osa Qatarin väestöstä eli n. 600000. Tähän kaupunkiin mahtuu sekä pilvenpiirtäjiä, perinteisiä souqeja pikkukauppoineen, tietyömaita, rakennustyömaita, lisää työmaita, yltäkylläisyyttä ja varmasti sitä toistakin puolta. Sateessa ei ensivaikutelma ihan napannut. Eikä toinenkaan.

Kingsgate hotel Doha on ihan OK tällaiseksi yhden päivän hotelliksi. Saatiin huone heti aamulla, lähdetään kentälle klo 22. Iso huone, parhaat päivänsä nähnyt mutta siisti ja toimiva. Keittonurkkauskin olisi, mutta jäi kauraryynit ja kappa perunoita kotiin. Kahvit sentään keitin, kun oli talon puolesta.

Lähdettiin heti tutustumaan ympäristöön, vaikka pilvet roikkui tummina. Täällä on satanut ilmeisen paljon viime päivät, kun sen verran on lammikkoa siellä ja täällä. Kaadot päin peetä sanoi Petri. Kumisaappaat olisi paras varuste. Käveltiin läpi Souq Vaqif, mutta myymälät ja ravintolat oli vielä kiinni. Käytiin myös venesatamassa, rantakadulla ja kuulemassa islamilaisen taiteen museolla, että se aukeaa vasta kahdelta. Sitten piti jo lähteä kuivattelemaan kenkiä hotellille. Onneksi oli sateenvarjo mukana, niin vähän säästyttiin. 

Pienen levon jälkeen aurinko näyttäytyi ja pakkohan meidän oli Petrin kanssa lähteä liikkeelle. Väkeä tuli sadoittain moskeijoista, perjantai kun on pyhäpäivä. Käytiin katsomassa kameleita aitauksessa keskellä kaupunkia ja syömässä minipitakebabin tapaiset hässäkät Souq Waqifissa. Oli vaihdettu rahaa vaan 25€ eli 100 rialia, mutta ruuat maksoi onneksi vaan 35 rialia. Huh! Ei tarvinnut Petrin jäädä tiskaamaan.

Ja kun tunnin oli paistanut, niin tottahan toki taas alkoi sade. Tehtiin oikein kunnon lenkki sateessa, kun "oikaistiin" ja jouduttiin kiertämään kilometritolkulla rakennustyömaiden ympäri. Täällä on todella vähän jalkakäytäviä ja toisaalta paljon kaikenmaailman aitoja, joita pitää kiertää. Ei jalankulkijan kaupunki. Ei todellakaan.

Sade vaan paransi otettaan, ukkosti ja salamoi. Suhattiin koko porukka taksilla vielä Islamilaisen taiteen museoon ja kerran vielä Souq Wagifiin. Museoon ei ollut pääsymaksua, mikä alkaa olla aika harvinaista nykyisin. Upea rakennus, kuppia ja kippoa, tekstiilejä, koruja, kynttilänjalkoja ym. Egyptistä, Intiasta, Iranista ja siltä suunnalta. Lisäksi yksi tila omistettu Mohammad Alille. Se kierrettiin minuutissa.

Kauniilla säällä olisi voinut syödä souqissa, joka oli täynnä paitsi mauste-, kangas-, vaate-, eläin- ym. kauppoja myös kivoja ravintoloita. Mutta tänään: ei kiitos. Vettä, tuulta ja lämmintä alle 20 - sisälle piti päästä. Niinpä syötiin hotellilla. Nyt hetki lepoa ja kymmeneltä taksi hakee meidät Dohan kentälle. Lento kotiinpäin lähtee 1:30. Reissua ja reissuseuraa ikävöi jo nyt, mutta Doha on kyllä tällä taputeltu.

Nedumbassary, Intia: Lentokentän laidalla

Tämän reissun viimeinen oikea aamukävely tehtiin Basilin maisemissa. Koululaiset poseerasivat yhtä innokkaasti,  mopot ja tuktukit suhasivat eestaas ja kymmenet miehet pesivät hampaitaan kadulla, naiset kauempana kotioven vieressä. Miksei ne pese hampaitaan kylppärissä? Osalla ainakin on sellainen. No, saahan siinä samalla ihmeteltyä turisteja ja vaihdettua kuulumiset naapurin kanssa. Täytynee kokeilla kesällä ja mennä hammasharjan kanssa Sarpatintien varteen.

Lähirannalla kalastajat oli kerääntyneet rinkiin mummon ympärille, joka vesurin tapaisella vehkeellä nakutti päivän saaliista (eli rauskusta) täsmälleen samankokoisia paloja. Kolme iskua vesurilla aina millilleen samaan paikkaan ja kalapihvi oli paistamista vailla. Ammattilainen asialla.

Aamupalan jälkeen sanottiin heipat Basilille."Promise to give 5 stars??" Joo, joo, annetaan. Ihan ansaitusti tällä kertaa. Saatiin niin hyvät vinkit omatoimiretkillemme, että ei paremmista väliä. Kaikki vaan Riverside Heritage Homestayhin!

Seuraavat 1,5 tuntia taksissa ja oltiin Flora Airport hotellissa, ihan Kochin lentokenttää vastapäätä. Nedumbassary tämä paikka on virallisesti. Siisti ja kaunis hotelli, erittäin ystävällinen palvelu (tulostivat meidän boarding passitkin), hyvä wifi, uima-allas katolla (testattiin) ja ilmainen kuljetus kentälle. Agodan supertarjous 43€ yö, hinta-laatusuhde kohdallaan. Ainoa miinus miesväen mielestä on se, että täältä ei saa kaljaa. Viereisestä hotellista kyllä eli "problem solved".

Päivä meni rentoutuessa, uidessa ja lukiessa. Petri otti aurinkoa ja minä varjoa. Lämmintä 35 eikä yhtään pilveä. Joopa joo... Nuppu laittoi muutaman muistutuksen jälkeen kuvan penkkarilookistaan, jota ei todellakaan voi tähän laittaa. Tuli ikävä sitä moppitukkaa. 

Illalla syötiin hotellissa. Hotellin rabibtola oli kuin jääkaappi. Tai lähes pakastin. Mikä ihme innostus näillä on jäähdyttää kaikki yleiset tilat juuri ja juuri nollan yläpuolelle? Me otettiin jotain "less spicy" ja saatiin hottia mutta hyvää. A&K otti listan mielenkiintoisimman annoksen eli Prinsessa Dianan kanaa & perunamuusia. Oli varmaan ihan prinsessan oma resepti.

Nyt yritetään mennä nukkumaan, koska kännykkä herättää jo yhdeltä. Lento Dohaan lähtee 3.30 (joka on myös Juicen paras biisi). Ongelma on se, että pitäisi käydä kurssi, että osaisi käyttää hotellihuoneen valoja. On kyllä niin monimutkainen systeemi. Ne valot palaa, joiden pitäisi sammua ja päinvastoin. Pitää kohta soittaa respasta apua. Ellei jo ehditty jotain hätäkutsunappia painamaan.

Kochi, Intia: Let's pray for a safe journey

Aamukävelyllä taas huomasi, kuinka ystävällisiä ja auttavaisia ihmiset täällä ovat, vaikka yhteistä kieltäkään ei olisi. Ainakin täällä syrjemmällä hymy ja huitominen korvaa englannin kielen. Useammankin kerran valittiin umpiperä ja aina yhtä avuliaasti huidottiin uusi reitti. Yksi mies kutsui teellekin kotiinsa, kieltäydyttiin kohteliaasti. Sitä varmaan säälitti, kun me harhailtiin siellä pikkuhousujen ja pyykkinarujen seassa. 

Täällä ei tieverkostossa ole mitään logiikkaa. Ainakaan naisen logiikkaa. Luulisi että jos risteyksessä valitsee leveän ja päällystetyn tien, se jatkuisi pidempään kuin kapea kinttupolku, mutta ei täällä. Sen sata mutkaa tehtiin ja löydettiin takaisin kämpille ja Basilin aamupalapöytään. Aamupalaksi oli puttua (banaaninlehtiputkilossa keitettyä kookosriisiä), kananmunakastiketta, banaania ja vesimelonia. Vähän niin kuin kotona Sarpatissa. Hyvää oli, vaikka ulkonäkö ei ole kummoinen.

Kymmeneltä Basil tilasi taas meille Uber-kyydin "Basilin alennuksella". 180 rupialla (2,60€) päästiin tunnin matka etelä-Intian suurimpaan ostoskeskukseen LuLu Malliin. Tunti tarkoittaa täällä 24 kilometria. LuLu Mallissa on neljässä kerroksessa kaikkea mitä ihminen tarvitsee ja myös kaikki se, mitä ei tarvitse. Jättisuuri ruokakauppa, vaatteita, kenkiä, koruja, ravintoloita, elokuvateatteri, luistinrata ja sisähuvipuisto. Pitkästä aikaa nähtiin taas Jack&Jones, Benetton, KFC, Subway ja tietenkin Mäkki. Hese enää puuttui. Mitään ei ostettu, yllättäen. Ei jaksettu puttu-aamiaisen ansiosta edes syödä.

LuLusta lähdettiin paikallisbussilla kohti Hill palacea, Kochin maharadjan palatsia vuodelta 1865. Helpommin sanottu kuin tehty. Mentiin tien yli yhdelle pysäkille, kysyttiin neuvoa ja näytettiin Basilin rustaamaa lappua, siitä tietä eteenpäin, kysyttiin neuvoa, siitä toisen tien yli, kysyttiin neuvoa, taas sille alkuperäiselle puolelle ja tietä takaisin päin. Ei nyt ihan lähtöpisteeseen sentään, mutta ei kaukaa käynyt. Johan löytyi oikea bussi! Helppoa kuin heinänteko.

Mentiin ensin yhdellä bussilla jollekin linja-autoasemalle ja siinä sujuvasti (?) vaihdettiin toiseen bussiin. Tai itseasiassa yritettiin änkeä kaikkiin kohdalle pysähtyneisiin busseihin ja kysyttiin "Hill palace?" Kunnes oikea osui kohdalle. Busseissa on erikseen rahastaja, kuski ja apupoika. Apupoika kilistää kelloa eli vetää narusta, heittää ihmiset ulos (siis kirjaimellisesti) ja vetää uudet sisään. Melkein vauhdista. Kuski ajaa tavallisen tuolin näköisellä penkillä, jousista tai pehmusteesta ei tietoakaan. Rahastaja rahastaa ja parhaat myös iskee silmää jopa keski-ikäiselle, hikeävaluvalle naisihmiselle. Hintaa matkalla oli 8 rupiaa eli 12 senttiä.

Ensimmäisen bussin kuljettaja oli ihana vanhempi pappa, mutta seuraava kuski oli ihan hullu. Sai yhtäkkiä kilarit jostain ja ajoi töötti päällä loppumatkan, ohitteli hulluna ja jarrutti niin, että hyvä kun en iskenyt hampaitani edessä istuvan penkkiin. Bussissa lukikin aivan kuin tilannetta ennakoiden "Let's pray for a safe journey". Pieni pyyntö piti kyllä yläkertaan lähettää.

Apupoika heitti meidät oikealla pysäkillä pois bussista ja kiivettiin paahtavassa helteessä Hill Palacen sata porrasta ylös. Tultiin ne myös kohta alas, koska museona toimiva päärakennus oli siestan vuoksi kiinni. Kurkattiin kyllä ensin bambiaitaus, mutta niillä oli niin ankeat olot, ettei viitsi edes kuvaa laittaa. Virkistäydyttiin paikallisessa baarissa mangomehulla (ei olutta myynnisssä, todellakaan) ja uusi yritys itse museoon.

Kengät ja kassit säilytykseen ja paljain jaloin loikittiin tulikuuman pihan läpi itse rakennukseen. Eipä siitä museosta mitään ihmeitä riitä kerrottavaksi, koska museon ehdottomasti suurin nähtävyys oltiin ME! Kaikki tuijottivat avoimen ystävällisesti, koululaisryhmät vilkuttivat ja hihkuivat ja huusivat "foto, foto". Ja otettinhan me. Aikuisetkin tuli juosten kuvattaviksi. Yksi poika huusi vielä perään, että "I'm very beautiful!". Otin sitten siitäkin vielä kuvan. On se onni, että on digikamerat...

Päästiin myös jonkun keralalaisen nuoren naisen facebook-päivitykseen "my friends from Finland". Lisäksi esittäydyttiin kymmenille koululaisille kädestä pitäen "What's your name?" "My name is Pia, what's your name?" Ja sama uudelleen kymmenen kertaa. Voi kun ne oli söpöjä kaikki.

Maharadjan palatsilta laskeuduttiin taas tavallisten pulliaisten joukkoon. Otettiin alle tuktuk, jonka piti viedä lauttasatamaan, josta pääsisi Fort Kochiin. No, pieni väärinymmärrys ja veikin suorinta tietä Fort Kochiin asti (kulkematta lähtöruudun kautta). Sopihan sekin. Neuvottiin vielä itse reitti perille, kun oltiin jo niin asiantuntijoita, niin asiantuntijoita.

Fort Kochissa mentiin heti kantapaikkaan oluelle (siis miehet) ja vähän täytyi jo syödäkin. Reissua takana 6 tuntia. Tingattiin tuktuk takaisin mökille hintaan 200 rupiaa. Ukko yritti vielä matkalla vaatia lisää rahaa, kun meitä oli neljä ja tuktukiin saisi ottaa vaan kolme. Oma vika! Ei todellakaan maksettu. Sanottiin vielä taikasana "Basil", eikä kuski vinkunut enää mitään. Kun näki Basilin pihassa odottamassa meitä, niin oli vallan mielin kielin.

Illalla ihailtiin ja tottakai kuvattiin vielä viimeinen auringonlasku täällä Palluruthyssa tai Perumpadappyssa, mitä nimeä nyt haluaakin käyttää. Syömään mentiin taas kävellen Methanamiin. Moikattiin kaikki tutut ja päästiin todennäköisesti paikallisen kommunistipuolueen valimainokseenkin. Oli liput ja kaikki. Kyllä Nuppu voi nyt olla äitistä ylpeä.

Tuttuun ruokapaikkaanme oli yllättäen tullut kansainvaellus. Paikka olikin täynnä väkeä! Edellisinä iltoina oltiin ainoat asiakkaat. Ilmankos pojat oli ihan sekaisin ja palvelu huononi vähintään 50%. Ei ketään vastaanottamassa, ei tuotu kärpäslätkää ja laskua sai odottaa. Mutta ruoka oli todella hyvää, joten "no hard feelings". Hyvä paikka, suosittelen.

Huomenna suunnataan kohti Kochin lentoasemaa ja torstai-perjantai yönä 3.30 lennetään Qatariin. Vielä siis yksi ihan kokonainen päivä Keralassa. Nautitaan.

Kochi, Intia: Auringonlaskuja

Kaivettiin taas Keenit esiin ja palattiin aamukävelykäytäntöön. Pyörittiin muutaman kilometrin verran lähiympäristössä: koululaisia koulupuvuissaan (tylsiä ruskeita ja sinisiä pukuja, missä värit?), koulubusseja (joka koululla omansa) ja täyteen ahdettuja ikkunattomia, värikkäitä linja-autoja. Kauniisti aseteltuja hedelmäkojuja, tuktukeja, mopoja, ei ainuttakaan valkoihoista meidän lisäksemme. Tai minun, koska Petrin nahka on alkanut jo tummuun.

Aamupala oli yhdeksältä Basilin kotona eli viereisessä talossa. Sieltä se sohvalta huikkasi, että peremmälle ruokasaliin, ja tehtiin kuten käskettiin. Herra poliitikko itse tarjoili ja viihdytti. Aluksi keralalaisia riisinuudelikökköjä kookoskastikkeella ja banaanilla (nam!), sitten chilimunakas ja paahtoleipää. Ja kunnon kahvia. Ei todennäköisesti ollut ainakaan Saludoa.

Aamupalan jälkeen Basil hommasi meille Uber-taksin, jolla mentiin Ernakulumin puolelle Kochia. Uber on täällä tosi halpa, mutta kun ei ole nettiä koko aikaa puhelimessa, niin ei oikein pelitä. Muuten sopisi kyllä mulle, koska jos jotain reissaamisessa vihaan, niin takseja ja niiden kanssa vääntämistä. Rehellinen taksikuski on katoava luonnonvara. Tai pikemminkin jo kadonnut. Uber vei meidät 110 rupialla suunnilleen saman matkan kuin taksi eilen 700:lla rautatieasemalta. Tosin Uberiin tuli "Basilin alennus".

Kierreltiin hetki rannan kävelykadulla, jossa oli paljon paikallisia ystävänpäivä-kävelyllä. Myynnissä oli kojukaupalla värikkäitä nalleja, tuorepuristettuja mehuja, koruja ja risteilyjä. Löytyi myös epämääräinen ostoskeskus ja muutama kerjäläinen. Ja lauttasatama. Kaupunginosan nimi oli Pallimukku! Tämä missä asutaan on Perumpadappu.

Mentiin sitten lautalla yli Fort Kochiin. Samalla lautalla, jonka oli aiemmin naureskeltu olevan neitsytmatkalla, kun näytti niin rähjäiseltä. Niin sitä mekin sinne päädyttiin. Kuinka alas voi ihminen vaipua? Ei vaiskaan, ei se yhtään paha ollutkaan. Etenkin kun reissu muuttui delfiiniretkeksi, kun nähtiin delfiiniparvi lähellä Fort Kochin laituria. Delfiiniretki alle eurolla. Ei voi väittää, ettei olisi hinta kohdallaan.

Fort Kochissa syötiin lounas. Otettiin jotain "no spicyn" ja "little spicyn" väliltä. Oli kyllä niin hottia, että Petrillä alahuuli puutui ja hikeä pukkasi. Tosin lämmintäkin on +35 ja ilmankosteus 150%, joten voi olla silläkin vähän osuutta asiaan. Hottia tai ei, niin tällä reissulla on ruoka ollut aina hyvää, ei yhtään hutia. Johtuu varmaan siitä, ettei allekirjoittanutta ole päästetty kauhan varteen.

Iltapäivällä tehtiin minilenkki naapurustoon. Moikattiin taas kymmenille ihmisille ja kaikilla hymy korvasta korvaan. Useamman pojan porukka tuli oikein esittäytymään, mutta oli kyllä niin vaikeat nimet, ettei pysty muistamaan. Jäivät toistelemaan Piaa ja Petriä meidän perään. Pienestä on ihminen onnellinen.

Tästä majapaikassaon kyllä maailman kaunein auringonlasku. Aurinko laskee palmukannaksen taakse kuin tulipallo. Sanotaan että maailman kaunein auringonlasku on Santorinilla Oiassa, mutta kyllä on valetta. Olen senkin nähnyt ja todella kaunis oli, mutta jää sijalle kaksi verrattuna tähän Mylandra road, Kochi, Kerala.

Illalla käytiin syömässä taas samassa Methanamissa. Ainoa vaihtoehto tässä lähellä, mihin käytännössä voi mennä. Tosi rohkeasti on aina syöty kadunvarsikojuista ja paikallisten kuppiloista, mutta joku raja sentään. Ja se tulee kyllä sillä kohdalla, kun vieressä viemäri haisee ja rotat vilistää. Onneksi Methanamissa on hyvä ruoka, halvat hinnat ja loistava palvelu. Tänään oli oikein kunniakuja eli neljä miestä rivissä vastaanottamassa ja kättelemässä meitä. Tennismailakin tuotiin pyytämättä moskiittojen tappovehkeeksi. Nopeita poikia oppimaan.