Trollstigen - 11 hiuspinniä

Aikainen lintu madon nappaa! Etenkin nyt kun kello on täällä tuntia vähemmän kuin Suomessa, tulee herättyä hyvissä ajoin. Jo kahdeksalta oltiin aimo annos kreikkalaista jugurttia ja marjoja mahassa liikenteessä. Suuntana Trollstigen eli ”11 neulansilmämutkaa (englanniksi hauskasti  hiuspinni) sisältävä tieosuus, joka yhdistää Valldalin ja Romsdalin laaksot. Tie on kapea ja sen jyrkkyys on 9 prosenttia. Tie on suljettu talvella. Ajoneuvon suurin sallittu pituus on 13,1 metriä”. Hymer mahtui siis loistavasti. No, kaikki on suhteellista. Tie oli paitsi järkyttävän mutkainen, myös järkyttävän kapea, joten parasta oli olla liikkeellä heti aamusta. Kun kaksi autoa tulee tiellä vastaan, toinen peruuttaa. En halunnut että Petri on se toinen, eikä varmasti Petrikään. Onneksi kapeimmalla kohtaa tuli ylösmennessä vastaan ainoastaan pyöräilijä. Ja mikä vauhti! Vain raukka tarttuu jarruihin - toivotaan että oli vakuutukset kunnossa.

Tietä ei pysty oikein mitenkään kuvailemaan. Menkää itse. Mutta välttäkää heinäkuuta, jos haluatte välttää stresdiä. Jotain käsitystä saa ehkä alla olevista kuvista, mutta vaarakerrointa kannattaa lisätä potenssiin viisi. Välillä keikuttiin rotkon reunalla välissä vain muutama polven korkuinen kivipaasi. Mutta me selvittiin! Kaikkien neulansilmien jälkeen laitettiin auto parkkiin ja lähdettiin ihailemaan Trollstigeniä näköalatasanteelta. Mitkä maisemat ja mikä rauha. 

Matkalla näköalatasanteelle huomattiin, että ylemmäksi menee reilun kilometrin patikkareitti, joten käytiin vaihtamassa varusteet. Päätin koeajaa uudet vaelluslenkkarini (alennuksella XXL:stä). Osoittivat vääräksi Nupun hokeman, että halpa ja hyvä ei sovi samaan lauseeseen. Kyllä sopii, jos kyseessä on ale. Oltiin kyllä eilen päätetty, että tänään ei urheilla vaan toivutaan Rampestrekenistä mutta lupauksethan on tehty rikottaviksi. Lähdettiin siis ja onneksi lähdettiin. Vuorenrinnettä, louhikkoa, tupasvillaa, kanervaa, kaukana siintävät  lumihuippuiset vuoret...

Nälkä kasvoi syödessä. Ensimmäisellä patikkareissulla nähtiin, kun kaksi naista lähti reput selässä kapuamaan lähes pystysuoraa rinnettä toisella puolella tietä. Ensin ajattelin, että ”no way”, mutta koska Petri vihjaili koko ajan kuinka kaunista olisi, kun kerran täällä ollaan, voidaan mennä ihan hissun kissun, niin aloin miettiä jos sittenkin. No, mentiin. Nousu olikin todella jyrkkä. Välillä piti ottaa kädet avuksi. Korkeuseroa oli reilut 200 metriä ja matkaa opasteen mukaan 900m. Onko täällä eri mitta-asteikko? 

Ylhäällä, palkintona rankalle kiipeilylle odotti järvi, jonka vesi oli kristallinkirkasta ja pari astetta lämmintä. Täytettiin vesipullot, koska lämpöä oli taas piktkälle yli 20 ja reitti kulki auringossa. Petri innostui vielä kipuamaan yhden nousun verran jäätikölle tekemään muutaman lumipallon. Lapsi on terve, kun se leikkii. Ja varmaan aikuinenkin. Minä päätin että sen verran on tullut lunta nähtyä ja kinoksia kolattua, että voin hyvällä omatunnolla lepuuttaa jalkojani. 

Paluureitti oli pidempi, mutta muuten helpompi. Pari tuntia meni kaiken kaikkiaan järviretkeen. Reissuhiet pestiin pois joessa. Ihana upottaa jalat jääkylmään veteen ja riisua paita ja pestä kainalot siinä kaikkien nähden. Olen 52 vuotias, joten voin. Lounastauolle ajettiin muutaman kilometrin päässä olevalle levähdyspaikalle. Tarjolla eilistä pastakastiketta. Hoksattiin että ei ole vieläkään käyty kaupassa eikä ostettu mitään. Mehän ollaan kuin saksalaiset Lapissa. Auto parkkiin ja kiinankaalit esiin. Paitsi että meillä on jääsalaattia. Käytiin vielä katsomassa Gudbrandsdjuvet eli paikka, jossa vesi syöksyy valtavalla voimalla syvään kapeikkoon. Siihen kun laittaisi pienen vesivoimalan, niin hetkessä oli sähköt sekä omassa että naapurin pirtissä.

Innostuttiin Trollstigenistä niin, että lähdettiin vielä takaisin, käytiin näköalapaikalla ja ajettiin samat sykkyrät alaspäin. Nyt liikennettä olikin enemmän ja ohituspaikkoja piti kytätä kaula pitkällä. Nuoret pojat bemarilla ehkä ensin luulivat, että meidän kuuluu peruuttaa. No way! Pienempi auto ja ylöspäin tulossa, joten se peruuttaa aina. Vähän käsimerkkejä peliin, niin tajusihan se.

Nyt ollaan Ålesundissa, Norjan kauneimmaksi valitussa kaupungissa. Ja hyvältä näyttää. Yrityksen ja erehdyksen, muutaman kunniakierroksen, ylimääräisen saarivierailun (”ai ollaanko me TÄÄLLÄ?”), ylimääräisen tunnelin ja muutaman muun oharin jälkeen saatiin ihme kyllä viimeinen merenrantapaikka asuntoautoparkkikselta. Naapurin mummo ja pappa oli nokka solmussa, kun joutuivat siirtämään pihakalusteensa. No, mitä olivat levitelleet ne meidän tontille. Kosto niille.

Käytiin vielä kävelemässä keskustassa, joka on täynnä upeita jugedtaloja ja laivoja. Juteltiin pitkään mukavan, kahta chihua ulkoiluttaneen norjalaismiehen kanssa, joka oli ollut ambulanssilentäjänä Lapissa ja sivubisneksenä lentänyt itärajan takaa venäläisiä länteen. Kertoi että kaasupullot saa halvimmalla veneilyliikkeistä ja jos haluaa vettä, kannattaa mennä paloasemalle. Asuu nyt 400 neliön kämpässä, jossa chihuhuan kakan löytäminen oli kestänyt pari viikkoa. Tiedän nyt siis miehestä kaiken oleellisen.

Koska iltaruokapäivitys on vielä tekemättä, niin kerron että Petri paistoi iltapalaksi kuhaa ja minä tein salaatin. Muistettiin myös että pakastimessa on Ben&Jerryn jäätelöä! Tietenkin maku salted caramel. Ei millään malttaisi mennä nukkumaan. Hyvä päivä. Hyvä loma.

Rampestreken - maailman katolla

Mikä aamu! Aurinko oli tullut esiin pilven takaa ja ennen seitsemää oli lämmintä jo 16 astetta. Otin pienet aamulämmöt Telian chatissa, kun yritin saada Petrin soitonsiirtoa toimimaan. Selvisi että mistään ei saa enää soittamalla apua ja kaikki pitää tehdä kirjautumalla jonnekin jonka salasanat ja tunnukset on tietysti kotona. Lopulta onnistui, kun selvisi että iphonen 4G yhteys oli ongelma. Mitä parempi yhteys, sitä enemmän ongelmia. Joskus on ikävä lankapuhelinta.

Aamupalan jälkeen otettiin pyörät esiin ja pyöräiltiin Atlantin väylä päästä päähän. Pysähdyttiin, ihasteltiin, kuvattiin ja ihasteltiin. Käveltiin kaikki mahdolliset kävelyreitit ja ihmeteltiin kuinka paljon rahaa on palanut rakennelmiin, joista nyt me saadaan nauttia. Kiitos Norja. Ja ne upeat värit: kanervat, jäkälä, paljaat kalliot, pihlajanmarjat, meri, rakkolevä, valkoiset ja punaiset pikkumökit. Kalastajat rintarinnan sillalla, muuten ihana rauha. WOW! 

Silloilta jatkettiin ajoa Molden kautta Åndalsnesiin. Ja mitkä maisemat! Maisemat paranivat vielä 50% kun Petri pesi huoltoasemalla tuulilasin. Petri otti tietenkin päiväunet lounaan jälkeen (spagettia & jauhelihakastiketta) ja lähdin siksi aikaa meren rantaan kävelemään. Yritin hetken kirjoittaa blogiakin, mutta puolalainen äiti-lapsi kaksikko kimitti niin järkyttävällä volyymilla toisilleen, että piti vaihtaa paikkaa. Lomalla ei kestä meteliä, vaikka töissä kahvihuoneessa se tuntuu ihan mukavalta ja siellä itse kimitän ihan surutta. Tajusin jossain vaiheessa, että meillä ei ole kruunun kruunua Norjan rahaa. Apua! Mutta eihän me ole tarvittukaan rahaa mihinkään muuhun kuin dieseliin, joka maksettiin kortilla. Säästettiin myös muutama kruunu, kun ei menty lautalla vaan kierrettiin koko vuono = 100 km. Mutta kannatti. Ajettiin mm. upeaa vuoristotietä, jossa huokailu yltyi lähes maanisiin mittasuhteisiin. Lampaita tiellä, maatiloja meren äärellä, lumisia vuoren huippuja, hevosia laitumella, lehmä keskellä tietä. Eikä oltu edes Intiassa.

Ensimmäinen varsinainen fyysistä ponnistelua vaativa retkikohde oli Rampestreken. Åndalsnesin kaupungin yläpuolelle vuorenrinteeseen rakennettu näköalauloke. Reitti oli luokiteltu vaativaksi, vaikka pituutta oli vain reilut 4 kilometriä. Vaikka kuntoni on nykyisin kohtalainen, niin nousu 27 asteen helteessä osin lähes pystysuoraa rinnettä otti koville. Reitillä oli välillä kallioon hakattuja ketjuja turvaamassa kiipeämistä, välillä kivinen polku kulki jyrkänteen reunalla (en laita kuvaa, koska äiti lukee tätä) tai metsässä nousten juurakolta toiselle. Olisin toivonut jalkoihin edes 10 senttiä lisää pituutta, kun ajoittain seuraava askelma tuntui olevan navan korkeudella. Vaikka välillä oli usko loppua, niin palkinto oli kyllä kaiken hien arvoinen!

Tuli voittajafiilis, kun käveli Rampestekenin 537 metriä merenpinnasta roikkuvalle näköalarasanteelle. Onneks en omaa yhtään korkeanpaikankammoa (itsesuojeluvaistoa?), vaan marssin pokkana ritilöiden päällä, kun alla oli pelkkää tyhjää. Ja olihan siinä kaiteet! Alastulokaan ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Kerran tutustuin lähemmin maastoon, kun kenkä lipesi puunjuuren päältä. Äkkiä vaan ylös. Näkikö kukaan? Ei nähnyt, huh huh.

Nyt ollaan levähdyspaikalla vuonon rannalla ja kuten alla olevasta kuvasta näkyy, ei voi valittaa maisemista. Käytiin pesemässä reissuhiet pois auton suihkussa ja kohta on naudan sisäfilepihvit iltaruuaksi. Petri ajaa, paistaa pihvit ja kalat, minä teen muut ruuat, tiskaan ja toimin kartturina. Molemmat syödään, pyöräillään ja kävellään. Tasan menee.

990km ja 13,5 tuntia - perillä!

Eilen päästiin laivaan kymmenen jälkeen ja suoraan syömään. Ottaen huomioon että ruoka kuuluu hintaan Finnlinesin Naantali-Kapellskär reitillä, niin se oli vallan syötävää. Rahtilaivoissa on se etu, että hiljaisuuden puolesta yöllä saisi nukkua. Baari menee kiinni 23:30 eikä yökerhoa ole, kukaan ei huuda eikä oksentele hyttikäytävällä eikä naapyrihytissä hoilata Aikuista naista. Joo, muutaman tunnin nukuinkin. Aamulla klo 6 Suomem aikaa aamupalalle. Yhtään ei ollut nälkä, mutta vedettiin molemmat kunnon rekkamiehen annokset: puuroa, jugurttia, munakokkelia, karjalanpiirakkaa ym. ym. Siitä oli hyvä lähteä tien päälle pienessä ähkyssä. 

Ruotsin läpi ajettiin reittiä Uppsala - Falun ja Drevsjön kohdalta Norjaan. Reittivalinta osui nappiin. Nähtävää riitti ja maisemat paranivat loppua kohti. Viimeiset tunnit vaan huokailtiin ”Kato nyt. Kato oikeelle. Kato vasemmalle. Ihan kuin Alpeilla”. Vastaan tuli mm. satoja harrikoita, nähtiin mainos harrikkatapaamisesta - siinä syy. Välillä kauniita punamullattuja taloja mäennyppylällä, komeita kunnantaloja, metsää, suota, järviä, vuoria, satoja nopeusvalvontakameroita, kymmeniä Tesloja, ihmisiä työntämässä kanootteja keskellä tietä, perhokalastajia ja tietenkin muutama teidentukko (ei tietenkään karavaanari). Villisikoja ei nähty, vaikka niistä liikennemerkillä varoitettiin). 

Hyppäsin itsekin kahteen kertaan rattiin, että Petri sai lepuuttaa silmiään. Hermoja ei tarvinnut vielä lepuuttaa, kun on niin rennoissa merkeissä alkanut tämä reissu. Falunin ohi ainakin ajoin, kun muistan sivusilmällä nähneeni kuuluisat hyppyrimäet. Ei kovin paljoa pystynyt vilkuilemaan, koska oli liikenneympyrää ympyrän perään ja koska Hymerin penkkiä ei saa riittävän lähelle, on vaihtaminen haasteellista. Saadakseni kytkimen pohjaan on perse irroitettava penkistä. Vaatii totuttelemista pikku-pösöni jäkeen.. Norjassa ajoin sitten metsätaipaleen, jossa pidin vauhdin koko ajan tapissa, niin ei tarvinnut vaihtaa ollenkaan.

Aamulla tuntui kaukaiselta ajatukselta ajaa Norjan länsirannikolle Atlantin väylälle asti. ”Atlantin väylä on noin 8,3 kilometrin mittainen osuus Åndalsnesin ja Kristiansundin välistä. Tie on rakennettu saari- ja luotoketjulle ja se kulkee yli kahdeksan sillan ja pitkin pengerrettyjä osuuksia. Atlantin väylä avattiin liikenteelle 7. heinäkuuta 1989” sanoo Wikipedia. Enkä väitä vastaan. Navigaattori näytti että ajoaikaa on lähes 13 tuntia ja ehkä ei ihan yhden pysähdyksen taktiikalla onnistu. Mutta kuinkas kävikään? Kahdeksakta illalla oltiin sahaamassa 8 km pätkää edestakaisin ihastelemassa merinaisemia ja etsimässä yöpaikkaa!

Toki muutama pissatauko oli pidetty ja köksien köksänä kuumensin kattilan päällä siivilässä kuumassa vesihöyryssä lihapiirakat (vinkki niille, joilla ei ole mikroa). Lisänä kinkkua, juustoa ja majoneesia. Nolla kaloria. Lisäksi pysähdyttiin kuvaamaan yksi vesiputous ja tankattiin Ruotsin puolella. Ei olisi hinnan puolesta kannattanut, koska diesel on Norjan puolella halvempaa. Ja Norjan piti olla kallis. Toki siinä mielessä kannatti, että löpö olisi muuten loppunut ennen Norjan rajaa.

Pieni vastoinkäyminenkin koettiin viime metreillä, kun kapealla vuonon rantaa myötäilevällä tiellä tuli rekka vastaan tuhatta ja sataa. Petri ehti hiljentää ja siirtyä tienlaitaan melkein kaiteita nuoleskellen, mutta rekkakuski se vaan tuli kahva edellä osin meidän kaistalla ja PAM! Meiltä irtosi kuskin peili! Onneks jäi kotelo ehjäksi ja peilikin jäi roikkumaan kannakkeisiin. Tai n. 70% peilistä. Mitä ei jesarilla voi korjata, niin ei voi. Peilin voi. Ja aina on halpaa, kun rahalla selviää. Onneksi ei käynyt pahemmin. 

Nyt parkissa yhdellä Atlantin väylän parkkipaikoista. Koko päivän saatiin matkustaa auringossa, mutta täällä taivas on pilvessä. Forecan mukaan sataa koko ajan kolmen pisaran verran. Voin kertoa: ei sada. Ei yhtään. Tehtiin pieni iltakävely ja huomenna sitten vähän pidempi tai otetaan pyörät takatallista. Mitä nyt mieli tekee ja sää sallii. Iltapalaksi yrttibroileria, salaattia ja lasi punaviniä. Vastaava kuljettaja vetäytyi jo ansaituille yöunille. Minä en vielä malta. Loma - mikä ihana asia.

Tästä se taas lähtee!

Lomalle lompsis ja melkein saman tien tien päälle! Onneksi olin edes hiukan perehtynyt kohteeseen, suunnitellut alustavasti reittiä ja päivittänyt vanhaa pakkauslistaa jo keväästä asti, koska työkiireet veivät energiat niin, että viimeisinä viikkoina ei jaksanut tehdä yhtään mitään. Enkä muutenkaan ollut ehkä aivan parhaimmillani, mutta ei muuta kuin uuteen nousuun! Nyt istun jo asuntoautossa repsikan paikalla ja suuntana Naantalin satama. Otin siis Petrinkin mukaan, kun pitihän sitä kuski saada. Klo 22:30 laiva lähtee kohti Kapellskäriä. Huomenaamulla aletaan tuupata kohti vuono-Norjaa.

Norja on ollut pitkään molemmilla haaveena. Nuppua ei Norja innostanut yhtään ”ei kuule maisemat paljon kiinnosta”, joten asia jäi hautumaan. Nyt tuli sopiva hetki tehdä haaveista totta. Pahin turistisesonki pitäisi olla lopuillaan, mutta silti ilmat vielä kohtuulliset. Kohtuullinen tarkoittaa meille, että ei joka päivä sataisi kaatamalla aamusta iltaan ja selviäisi pääosan matkasta ilman pilkkihaalaria. Olemme vaatimuksissamme kohtuullisia. Jääkaappi on poikkeuksellisesti täynnä ruokaa, koska olen kuullut huhuja Norjan hirveästä hintatasosta. Pakastinlokeroonkin saatiin mahtumaan kuhaa, lohta, naudan sisäfilepihvit ja Ben & Jerrys jätskiä. Punaviiniä ja skumppaa on tietysti, koska alkoholi se vasta kallista on! Ja oluttakin on, Petri tarjoaa. Viinapäivitykset heti tähän alkuun, niitähän tässä blogissa on riittänyt aiemminkin.

Aikaa reissuun on melkein kolme viikkoa, takaisin tullaan perjantaina 13. päivä syyskuuta. Tietää hyvää. Tarkoitus ei ole ahnehtia kilometrejä eikä ajaa Norjaa päästä päähän, vaan sahata vuonoja akselilla Ålesund - Stavanger - Oslo. Huomenna ajetaan läpi Ruotsin. Pohjoisin kohde Norjassa on The Atlantic Road, sinne ehkä maanantaina ja siitä etelämmäksi. Ei tarkkoja suunnitelmia, ei stressiä eikä etenkään hampaiden kiristelyä. Onko hyvä? Kuten Kale-vauva suuresti rakastamassani lomabiisissä laulaa #kiitollinensiunattuonnellinen

Mitä kaikki ihanuus maksoi?

Kotielämään laskeuduttu lähes ongelmitta. Tosin minimaalisen pientä alkukankeutta oli havaittavissa, koska sekä Juhlamokka, suodatinpussit että maito oli lopussa. Kahvimittaa ei löytynyt hakemallakaan, mutta paljastui että sen varsi oli katkennut. Kovaa kahvinkeittoa. Nuppu totesi, että ”tosi hyvin isin kanssa pärjättiin, mutta viikkoo ei oltais enää pärjätty”. Vaikka olisihan ne tietysti pärjänneet. Iso kiitos Petri & Nuppu, kun mahdollistitte minulle tämän.

Ilmaisia lounaita ei ole ja kaikesta kivasta on maksettava, niinhän se on. Ynnäsin vähän reissun kustannuksia eli jos jotain kiinnostaa, paljonko täpäkkää reissussa kului, niin ei kun eteenpäin. Ei reissaaminen välttämättä  hirveän kallista ole, kun vertailee hintoja eikä tarvitse luksusta. Meneehän sitä elämiseen muutama euro päivässä Suomessakin. Jos rahaa on X-määrä ja haluaa reissata paljon, kannattaa valita halpa kohde. Viikko Bangkokissa on ihan eri juttu kuin viikko New Yorkissa, Tokiossa, Pariisissa tai Kööpenhaminassa. Mutta tässä siis omia lukujani.

Lentoihin meni 710€. Kallein oli Finskin ”suora” lento Bangkokiin 500€, halvin AirAsian Bangkok-Siem Reap 48€. Tosin lennot saattavat tulla vielä todella halvoiksi, jos (lue: kun) Finski korvaa lennon perumisesta 600€.

Yöpymisiin meni 880€ / 24 yötä. Majoitukset maksoin kortilla. Kallein oli ehdottomasti Aetas Lumpinin Club huone 102€. Tosin sinä päivänä ei mennyt muuten latin latia, kun nautin huoneen hintaan sisältyneistä ruuista, juomista ja viihteestä (uima-allas). Halvin oli ZZZ Hostel Don Mueangin kentän lähellä 18€. Keskimäärin yöpymiselle tuli hintaa 36€. Tähän hintaan sai aina oman huoneen, useimmiten myös vessan. Huomasin että oma vessa ei kyllä mikään välttämättömyys ole. Vessassa pääsääntöisesti vietetään todella vähän aikaa - ainakin jos mahatauti pysyy loitolla. 

Kaikki majapaikat vastasivat kuvausta tai olivat positiivisia yllätyksiä. Hongkongin ensimmäinen guesthouse oli yöllä tullessa ensin melko karmiva, kun rappukäytävässä raplingit rapisivat, katosta tippui vesi ämpäreihin ja ovissa oli tuplalukot tai kalterit, mutta kun huoneeseen asti pääsi, niin sekin oli ihan OK. Etenkin Bangkokin hostellit yllättivät positiivisesti: tyylikkäitä, mukavia & siistejä. Aika paljon tein selvitystyötä etukäteen ja se kyllä kannatti. Yksin matkustaessa yöpyminen tulee suhteessa kalliimmaksi verratuna kaverin kanssa reissaamiseen, ellei yövy hostellien dormeissa. Samalla rahalla millä yövyin, olisi lähes aina yöpynyt kaksi.

Laitoin reissussa ylös kulut, periaatteessa ihan kaikki. Eli syömiset, juomiset, kulkemiset (metrot, bussit, lautat), pääsymaksut, viisumi, leffaliput, hieronnat ym. Illalla oli mukavaa puuhaa ynnäillä lukuja ja muutella euroiksi. Ainoa älyllinen haaste päivässä. Kotimatkalla Bangkok-Lontoo lennolla oli sitten hyvä tehdä yhteenvetoa, kun ei uni tullut silmään. Rahaa meni 600€. Bangkokissa ja Siem Reapissa meni 20€/päivä ja kalleimmassa kohteessa Hongkongissa 36€. Yllätyin itsekin kuinka vähän rahaa meni, suhteessa siihen mitä kaikkea sain kokea! Maksoin lähes kaikki päivittäiset jutut käteisellä, jota vaihdoin paikan päällä ongelmitta. 

Eniten päiväbudjettia nosti Angkor Watin päiväpassi (32€), Kambodzan viisumi (26€), Calypso Cabaret (24€), Grand Palace (13€) ja iltapäivätee Bangkokissa (17€). Leffassa kävin 6 kertaa, leffalippuihin meni 35€. Hieronnassa hemmottelin itseni 5 kertaa ja niihin meni toiset 30€. 

Miten sitten shoppailu ja tuliaiset? Yhdessäkään kaupassa en käynyt ruokakauppaa lukunottamatta. Ostoskeskuksissa lähinnä haahuilin tai kahvittelin. Ja ahdistuin. Itselleni en ostanut mitään, mutta yhden tuliaisen poikkeuksellisesti toin: Nupulle viskipullon Heathrown kentältä (ei sisälly budjettiin). Oli pakko, kun tuli niin ikävä, oli aikaa ja repussa liikaa tyhjää tilaa. 40 litran reppu ja olkalaukku (max 7kg yhdessä) riittivät hyvin. Lista mukaanotettavista vaatteista ja tavaroista on koneella odottamassa seuraavaa reissua. Ihme kyllä yhtään reussua ei ole nyt varattuna. Johtuuko siitä, että tässä matkassa riittää muisteltavaa vielä pitkäksi aikaa?

Kohta kotona!

Lentokenttäjuna vei alle puolessa tunnissa reilulla eurolla Suvarnabhumin kentälle, näppärää. Lähtöselvitykseen ja bag droppiin oli hirveät ruuhkat, mutta onneks pääsin ohittamaan ne: turvatarkastukseen, passintarkastukseen ja portille. En tiedä monelleko lennolle Finskin väkeä oli ripoteltu, samalla lennolla ei montaakaan tullut. Osa saattoi päästä aamun suoralle lennolle, mutta otin mitä tarjottiin enkä alkanut soittelemaan muita vaihtoehtoja. 

Vähän ennen yhtä yöllä pääsi koneeseen. Thai Airways oli ihan OK. Lentoemäntiä oli ainakin tuplaten Finskiin verrattuna, joten ruoka oli jo tunnin sisään edessä. Viinikin kuului hintaan toisin kuin Finnairilla, joka ilmoitti ”kokeilevansa uutta palvelukonseptia, josta johtuen ruuan kanssa tarjotaan vain alkoholittomia juomia”. Hienoa että palvelua kehitetään ja vielä näin asiakasystävälliseen suuntaan. Otin lasin (muovimukillisen) punaviiniä ja päätin nukkua. Tunnin torkuin, 12 tuntia valvoin ja katselin leffoja. Matemattisesta lapsinerosta kertova Gifted saa 9+. 

Lontoon Heathrow tuntui jo melkein kuin olisi kotona ollut. Pesin hampaat ja laitoin puuteria nokkaan ja heti tuntui fressimmältä. Lentojen kohdalla epäonni jatkui ja yllättäen taas Finnairin kohdalla. Lento lähti yli tunnin myöhässä. Matkustajia juoksutettiin ensin portille 24, siitä portille 25, siitä portille 35. Joku kävi vaan aina huutamassa numeroa, näyttötaululla ei ollut mitään. Lopulta kukaan ei suostunut liikahtamaankaan minnekään ennen kuin taululle ilmestyi portin numero. Se oli 7. Eli ihan eri puolella terminaalia. 

Tutustuin kentällä kahteen mukavaan naiseen, joista toiselta oli myös Bangkokin lento peruuntunut. Vaihdettiin reissukuulumisia, kehuttiin Finnairia ja hekumoitiin jo korvaussummilla. Paljastui että naisista toinen oli sairaanhoitaja ja toinen sosionomi eli ei ihmekään, että tultiin hyvin juttuun.

Lento oli melkoista säätämistä. Väärät kuulutukset, viihdejärjestelmä jouduttiin buuttaamaan, henkilökuntaa niin vähän että juuri ja juuri ehtivät tarjota kahvit kaikille ennen laskeutumista. Kahvi ja tee kuuluu sentään vielä lipun hintaan. Omaa matkaani viihdytti Benjamin 1v 2kk. Ei siinä mitään muuta viihdejärjestelmää kyllä tarvittu. Ei äitinsäkään. Kiva heppu. 

Nyt olen junassa matkalla kohti Tamperetta ja Petri on luvannut tulla asemalle vastaan. Matkustamista hotellilta kotiovelle taitaa tulla 27 tuntia. Viikonloppuna sitten vaan korvausvaatimusta väsäämään. Kotiin on hyvä tulla. Ja töihin ja tietysti pikkujouluihin. Eli arkea ja juhlaa luvassa niin kuin elämässä muutenkin. Reissuun lähtiessä ajattelin, että melkein neljässä viikossa olisin jo ihan kypsä reissaamiseen, mutta ei. Ihmettelen. Ehkä seuraavalla kerralla on oltava kaksi kuukautta?

Pientä mutkaa matkaan

Päätin ottaa vähän kulttuuria reissun viimeiseen päivään ja käydä läheisessä Jim Thompsonin kotimuseossa. Thompsonin oli ”amerikkalainen arkkitehti ja liikemies, joka elvytti Thaimaan häviämässä olleen silkkikäsityöperinteen 1950-luvulla”. Hän yhdisti kuusi perinteistä thaimaalaista puutaloa ja suunnitteli niistä itselleen kodin, joka on nyt siis museona. Kiinnostusta herraan lisäsi se, että hän katosi mystisesti 1967 Malesiassa, eikä hänestä kuultu sen koommin. Oli kylässä kaverillaan, lähti aamukävelylle (tai roskia viemään) ja loppu on historiaa. Museo sijaitsi Bangkokin keskustaa halkovan kanavan varrella. Kiva kävelyreitti, kun muisti varoa roiskeita. 

Itse museossa oli upea puutarha, tummasta puusta tehty päätalo, talonmiehen ja huushollerskan asunnot ja vierasmaja. Sisälle pääsi vain opastetulla kierroksella eikä siellä saanut kuvata. Harmi, oli niin kaunista että olisin suonut teillekin. Tyypillisissä thaimaalaisissa taloissa ei ole ruokasalia (ruoka syödään lattialla) eikä vessaa, joka on aina eri rakennuksessa. Jimillä oli molemmat. 

Kesken museokierroksen tuli kännykkään viesti, että illan Finnairin lento on peruttu! Samapa tuo, lähinnä nauratti. Halpalentoyhtiöiden kanssa kun ei ole ollut mitään ongelmaa... Lomahan pidentyi, joten päätin nauttia tappiin saakka ja odotella viestiä korvaavasta lennosta. Sen verran tutustuin peruutusehtoihin, että EU:n ulkopuolisista kaukolennoista saisi 600€ kertakorvauksen, jos lento perutaan ja korvaava lento on perillä yli 2 tuntia alkuperäistä myöhemmin. Sehän on enemmän kuin meno-paluun hinta! Ja Bangkokin päiväbudjetti x 30. Nyt vaan shoppailemaan kuten Nina kehotti.

Lähdinkin oikopäätä ilmajunalla Terminal 21 ostoskeskukseen, jonka naapurissa SUK18 hostellissa asuin. Voisin painon puolesta ostaa vielä 23 kiloa tavaraa, koska ruumalaukku kuuluu lippuun. Matkalaukkuakaan ei tarvitsisi ostaa. Maailman parhaan Ospray-reppuni saa ”matkalaukuksi” peittämällä kantohihnat vetoketjullisen suojuksen taakse - näppärää. Ongelma on se, etten vaan pysty menemään kauppaan. En Suomessa enkä etenkään reissussa. Ainahan ihminen voi kehittyä, mutta huonolta näyttää. Asennevamma.

Kävin lataamassa 100 bahtia 6. kerroksen ruokamaailman korttiin, jonka olin visusti pitänyt tallessa. Ostin korean possua riisillä ja kansallisannoksen mango sticky rice, yhteensä 70 THB eli 1,90€. Maku korvasi ulkonäön. Suomessa voi tulla ikävä näitä hintoja. Ja etenkin näitä ruokia. Kortin palauttamalla olisi saanut loput rahat pois (0,80€), mutta päätin jättää kortin kirjanmerkiksi. Eli olen minä jotain ostanut.

Kun ei ollut kiire minnekään, päätin kävellä kotiin. Tein mielenkiintoisen reittivalinnan ja tulin kanavan betonipäällystetty polkua pitkin hostellia kohti. Kunnes polku yhtäkkiä loppui puoli metriä korkeaan betoniaitaan, jonka takana oli jonkun koti. Olin kääntymässä takaisin, kun yksi pappa hymyili ja huitoi, että jatka vaan. Epäröin hetken, mutta pappa vaan huitoi että ”mene, mene”. Minähän menin. Ensin jonkun eteiseen, sitten vessan ohi pihaan ja siitä talojen (majojen?) välistä polkua eteenpäin. Kohta huomasin olevani ratakiskoilla. No, ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin. Pari koiraa jolkotteli vastaan. Eikä junaakaan onneksi tullut. Hyvinhän se meni.

Extempore hyödynsin myös ”happy hour” jalkahieronnan. Pelästyin ensin hierontatuoliin istuessa, että mikä ruumis tuolien takana makaa. Mutta sehän olikin yksi työntekijä lepäämässä. Lopetin sen päiväunet lyhyeen. Hierojani heitti sen pihalle, se kun alkoi jutella liikaa eväitään maksutiskillä syövän kassaneidin kanssa. Hyvät ja napakat oli otteet hierojalla asiassa kuin asiassa.

Vielä neljään mennessä ei ollut tullut Finnairilta mitään tietoa korvaavasta lennosta, mutta löysin yllätykseni puhelimeni appista tiedon, että lennän Lontoon kautta. ”Esihaukuin” siinä jo viestillä Finnairin tiedottamisen. Ja odottakaas vaan, kun pääset kotiin reklamoimaan! 600€ ei riitä mihinkään! Ensimmäiselle lentopätkälle Bangkok-Lontoo ei voinut tehdä lähtöselvitystä sitten millään, eikä Finski antanut mitään ohjeita. Jäljitin netistä, että TG910 on Thai Airwaysin tunnus, menin niiden nettisivuille ja sain kuin sainkin puhelimeeni boarding passin. En ole ennen sillä lentoyhtiöllä lentänytkään, joten tulee sekin kokeiltua. Lento lähtee tunnin myöhemmin kuin Finskin piti eli 00:15. Reilut 13 tuntia Lontooseen, 4 tunnin vaihto ja Finskillä kotiin. Helsingissä klo 15.15. Vuorokausi tulee matkustusaikaa täyteen, kun laskee vielä junan kotiin päin. No, nuorena jaksaa :)

Illalla kävin vielä kerran syömässä paikallisen nuorison kanssa Pa Aor kuppilassa. Otin ”little bit spicy tom yam mereneläväsoppaa”. Näin lyhyesti sanottuna. WOW! Oli kyllä vähän enemmän kuin ”little bit spicy”, mutta ihan mielettömän makuista. Siihen vielä lättykärrystä banaanilätty päälle, niin ei voi todeta muuta kuin, että loistava päätös loistaville Bangkokin ruokahetkille.

Nyt on tavarat repussa. 7 kg ei tee enää tiukkaakaan. Kohta kävelen tästä muutaman minuutin juna-asemalle ja lentokenttäjunalla kentälle. Koti kutsuu pienen kiepin kautta. Hyvältä tuntuu. Heippa Bangkok! Me näemme vielä.