Kohta kotona!

Lentokenttäjuna vei alle puolessa tunnissa reilulla eurolla Suvarnabhumin kentälle, näppärää. Lähtöselvitykseen ja bag droppiin oli hirveät ruuhkat, mutta onneks pääsin ohittamaan ne: turvatarkastukseen, passintarkastukseen ja portille. En tiedä monelleko lennolle Finskin väkeä oli ripoteltu, samalla lennolla ei montaakaan tullut. Osa saattoi päästä aamun suoralle lennolle, mutta otin mitä tarjottiin enkä alkanut soittelemaan muita vaihtoehtoja. 

Vähän ennen yhtä yöllä pääsi koneeseen. Thai Airways oli ihan OK. Lentoemäntiä oli ainakin tuplaten Finskiin verrattuna, joten ruoka oli jo tunnin sisään edessä. Viinikin kuului hintaan toisin kuin Finnairilla, joka ilmoitti ”kokeilevansa uutta palvelukonseptia, josta johtuen ruuan kanssa tarjotaan vain alkoholittomia juomia”. Hienoa että palvelua kehitetään ja vielä näin asiakasystävälliseen suuntaan. Otin lasin (muovimukillisen) punaviiniä ja päätin nukkua. Tunnin torkuin, 12 tuntia valvoin ja katselin leffoja. Matemattisesta lapsinerosta kertova Gifted saa 9+. 

Lontoon Heathrow tuntui jo melkein kuin olisi kotona ollut. Pesin hampaat ja laitoin puuteria nokkaan ja heti tuntui fressimmältä. Lentojen kohdalla epäonni jatkui ja yllättäen taas Finnairin kohdalla. Lento lähti yli tunnin myöhässä. Matkustajia juoksutettiin ensin portille 24, siitä portille 25, siitä portille 35. Joku kävi vaan aina huutamassa numeroa, näyttötaululla ei ollut mitään. Lopulta kukaan ei suostunut liikahtamaankaan minnekään ennen kuin taululle ilmestyi portin numero. Se oli 7. Eli ihan eri puolella terminaalia. 

Tutustuin kentällä kahteen mukavaan naiseen, joista toiselta oli myös Bangkokin lento peruuntunut. Vaihdettiin reissukuulumisia, kehuttiin Finnairia ja hekumoitiin jo korvaussummilla. Paljastui että naisista toinen oli sairaanhoitaja ja toinen sosionomi eli ei ihmekään, että tultiin hyvin juttuun.

Lento oli melkoista säätämistä. Väärät kuulutukset, viihdejärjestelmä jouduttiin buuttaamaan, henkilökuntaa niin vähän että juuri ja juuri ehtivät tarjota kahvit kaikille ennen laskeutumista. Kahvi ja tee kuuluu sentään vielä lipun hintaan. Omaa matkaani viihdytti Benjamin 1v 2kk. Ei siinä mitään muuta viihdejärjestelmää kyllä tarvittu. Ei äitinsäkään. Kiva heppu. 

Nyt olen junassa matkalla kohti Tamperetta ja Petri on luvannut tulla asemalle vastaan. Matkustamista hotellilta kotiovelle taitaa tulla 27 tuntia. Viikonloppuna sitten vaan korvausvaatimusta väsäämään. Kotiin on hyvä tulla. Ja töihin ja tietysti pikkujouluihin. Eli arkea ja juhlaa luvassa niin kuin elämässä muutenkin. Reissuun lähtiessä ajattelin, että melkein neljässä viikossa olisin jo ihan kypsä reissaamiseen, mutta ei. Ihmettelen. Ehkä seuraavalla kerralla on oltava kaksi kuukautta?

Pientä mutkaa matkaan

Päätin ottaa vähän kulttuuria reissun viimeiseen päivään ja käydä läheisessä Jim Thompsonin kotimuseossa. Thompsonin oli ”amerikkalainen arkkitehti ja liikemies, joka elvytti Thaimaan häviämässä olleen silkkikäsityöperinteen 1950-luvulla”. Hän yhdisti kuusi perinteistä thaimaalaista puutaloa ja suunnitteli niistä itselleen kodin, joka on nyt siis museona. Kiinnostusta herraan lisäsi se, että hän katosi mystisesti 1967 Malesiassa, eikä hänestä kuultu sen koommin. Oli kylässä kaverillaan, lähti aamukävelylle (tai roskia viemään) ja loppu on historiaa. Museo sijaitsi Bangkokin keskustaa halkovan kanavan varrella. Kiva kävelyreitti, kun muisti varoa roiskeita. 

Itse museossa oli upea puutarha, tummasta puusta tehty päätalo, talonmiehen ja huushollerskan asunnot ja vierasmaja. Sisälle pääsi vain opastetulla kierroksella eikä siellä saanut kuvata. Harmi, oli niin kaunista että olisin suonut teillekin. Tyypillisissä thaimaalaisissa taloissa ei ole ruokasalia (ruoka syödään lattialla) eikä vessaa, joka on aina eri rakennuksessa. Jimillä oli molemmat. 

Kesken museokierroksen tuli kännykkään viesti, että illan Finnairin lento on peruttu! Samapa tuo, lähinnä nauratti. Halpalentoyhtiöiden kanssa kun ei ole ollut mitään ongelmaa... Lomahan pidentyi, joten päätin nauttia tappiin saakka ja odotella viestiä korvaavasta lennosta. Sen verran tutustuin peruutusehtoihin, että EU:n ulkopuolisista kaukolennoista saisi 600€ kertakorvauksen, jos lento perutaan ja korvaava lento on perillä yli 2 tuntia alkuperäistä myöhemmin. Sehän on enemmän kuin meno-paluun hinta! Ja Bangkokin päiväbudjetti x 30. Nyt vaan shoppailemaan kuten Nina kehotti.

Lähdinkin oikopäätä ilmajunalla Terminal 21 ostoskeskukseen, jonka naapurissa SUK18 hostellissa asuin. Voisin painon puolesta ostaa vielä 23 kiloa tavaraa, koska ruumalaukku kuuluu lippuun. Matkalaukkuakaan ei tarvitsisi ostaa. Maailman parhaan Ospray-reppuni saa ”matkalaukuksi” peittämällä kantohihnat vetoketjullisen suojuksen taakse - näppärää. Ongelma on se, etten vaan pysty menemään kauppaan. En Suomessa enkä etenkään reissussa. Ainahan ihminen voi kehittyä, mutta huonolta näyttää. Asennevamma.

Kävin lataamassa 100 bahtia 6. kerroksen ruokamaailman korttiin, jonka olin visusti pitänyt tallessa. Ostin korean possua riisillä ja kansallisannoksen mango sticky rice, yhteensä 70 THB eli 1,90€. Maku korvasi ulkonäön. Suomessa voi tulla ikävä näitä hintoja. Ja etenkin näitä ruokia. Kortin palauttamalla olisi saanut loput rahat pois (0,80€), mutta päätin jättää kortin kirjanmerkiksi. Eli olen minä jotain ostanut.

Kun ei ollut kiire minnekään, päätin kävellä kotiin. Tein mielenkiintoisen reittivalinnan ja tulin kanavan betonipäällystetty polkua pitkin hostellia kohti. Kunnes polku yhtäkkiä loppui puoli metriä korkeaan betoniaitaan, jonka takana oli jonkun koti. Olin kääntymässä takaisin, kun yksi pappa hymyili ja huitoi, että jatka vaan. Epäröin hetken, mutta pappa vaan huitoi että ”mene, mene”. Minähän menin. Ensin jonkun eteiseen, sitten vessan ohi pihaan ja siitä talojen (majojen?) välistä polkua eteenpäin. Kohta huomasin olevani ratakiskoilla. No, ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin. Pari koiraa jolkotteli vastaan. Eikä junaakaan onneksi tullut. Hyvinhän se meni.

Extempore hyödynsin myös ”happy hour” jalkahieronnan. Pelästyin ensin hierontatuoliin istuessa, että mikä ruumis tuolien takana makaa. Mutta sehän olikin yksi työntekijä lepäämässä. Lopetin sen päiväunet lyhyeen. Hierojani heitti sen pihalle, se kun alkoi jutella liikaa eväitään maksutiskillä syövän kassaneidin kanssa. Hyvät ja napakat oli otteet hierojalla asiassa kuin asiassa.

Vielä neljään mennessä ei ollut tullut Finnairilta mitään tietoa korvaavasta lennosta, mutta löysin yllätykseni puhelimeni appista tiedon, että lennän Lontoon kautta. ”Esihaukuin” siinä jo viestillä Finnairin tiedottamisen. Ja odottakaas vaan, kun pääset kotiin reklamoimaan! 600€ ei riitä mihinkään! Ensimmäiselle lentopätkälle Bangkok-Lontoo ei voinut tehdä lähtöselvitystä sitten millään, eikä Finski antanut mitään ohjeita. Jäljitin netistä, että TG910 on Thai Airwaysin tunnus, menin niiden nettisivuille ja sain kuin sainkin puhelimeeni boarding passin. En ole ennen sillä lentoyhtiöllä lentänytkään, joten tulee sekin kokeiltua. Lento lähtee tunnin myöhemmin kuin Finskin piti eli 00:15. Reilut 13 tuntia Lontooseen, 4 tunnin vaihto ja Finskillä kotiin. Helsingissä klo 15.15. Vuorokausi tulee matkustusaikaa täyteen, kun laskee vielä junan kotiin päin. No, nuorena jaksaa :)

Illalla kävin vielä kerran syömässä paikallisen nuorison kanssa Pa Aor kuppilassa. Otin ”little bit spicy tom yam mereneläväsoppaa”. Näin lyhyesti sanottuna. WOW! Oli kyllä vähän enemmän kuin ”little bit spicy”, mutta ihan mielettömän makuista. Siihen vielä lättykärrystä banaanilätty päälle, niin ei voi todeta muuta kuin, että loistava päätös loistaville Bangkokin ruokahetkille.

Nyt on tavarat repussa. 7 kg ei tee enää tiukkaakaan. Kohta kävelen tästä muutaman minuutin juna-asemalle ja lentokenttäjunalla kentälle. Koti kutsuu pienen kiepin kautta. Hyvältä tuntuu. Heippa Bangkok! Me näemme vielä.

Paluu juurille

Nukuin lupaukseni mukaan kaikki verhot auki, vähän kuin tarjottimella. Heräsin yöllä pariin kertaan ihailemaan Bangkokin valoja. Aamulla ei yllättäen ollut yhtään nälkä eilisien mättöjen jäljiltä, mutta painelin siitä huolimatta notkuvien pöytien ääreen. Koska oli ensimmäisen kerran tällä reissulla ”munakaspoika”, pyysin extrapienen munakkaan ja poika teki työtä käskettyä. Tiedoksi ihmetteleville, että luen kaikki alle 40-vuotiaat miespuoliset kategoriaan pojat ja nimitys on pelkästään positiivinen.

Tutustuin aamulenkillä lähiympäristöön ja löysin taas vaikka mitä, kun sukelsin vähän syvemmälle. Yhdessä liikennevalottomassa risteyksessä huitoi vanhempi mies huomioliivi päällä ja pilli suussa. Sillä huitomisella säilyy ainakin olkapäiden liikeradat kunnossa. Vihelsi pilliinsä koko ajan niin, että vieläkin tinnittää. Ehdottomasti paljon hauskempi kuin liikennevalot. Liikennevaloista puuttuu inhimillinen aspekti. Seuraavassa risteyksessä oli liikennevalot ja jalankulkijoille paloi punainen. Siinäkin huitoi joku pappa ja näytti minulle, että mene. Autoja ja mopoja tuli joka suunnasta. Pappa vaan sitkeästi näytti, että nyt yli, vaikka punainen paloi. Pakkohan sitä oli totella, joten puikkelehdin ajoneuvojen seassa toiselle puolelle. Hengissä ollaan. Yleensä täällä katsotaan autoilijoiden valoista voiko mennä, harvoin on jalankulkijoille omia valoja.

Löysin myös paikallisten torin. Muutama kadun pätkä oli katettu pressuilla tai aaltopeltikatoksilla. Alla oli ruokakojuja, liha-kala-vihannestori, sekalaista myyntikärryä sekä yhdessä nurkassa alttari. Siihen oli tuotu jo uhrilahjoja kuten kukkaseppeleitä, ruoka-annos (kanaa ja riisiä) ja muutama energiajuomapullo. Tietääkö kukaan mihin lahjat päätyvät, jos ei henget niitä syö? Roskiin? Vai kierrätetäänkö niitä?

Kävelyn päälle kävin uimassa. Vesi oli erittäin virkistävää, siis arvelisin 25. Yksin sai taas pulikoida. Tsekkasin itseni huomiselle Finnairin 23:05 lennolle. Tavoistani poiketen otin käytäväpaikan. En kuitenkaan nuku, joten annan ikkunapaikan jollekulle tarvitsevammalle, joka voi nojailla ikkunaan. Aion keskittyä elokuvatarjontaan. 

Puolen päivän aikaan löysin itseni yllättäen taas Loungesta. Tilasin kolme pikkusuolaista ja lasin punaviiniä. Tuli kolmikerroksinen tarjotin eli 13 pikkusuolaista! Ja söin ne kaikki. Jos Aetas Lumpinissa kaikki söisi yhtä paljon kuin minä, niin hotellin olisi pakko nostaa hintoja. Vähintään 50%. Päätin siis tyylillä tämän reissun luksusosuuden. Club-huoneessa olisi saanut olla kuuteen saakka samaan rahaan, mutta mieli oli jo muualla. Kamat reppuun, reppu selkään ja metroon. Kiitos Aetas Lumpini. Jos tulen vielä näille hoodeille, niin olen yhteydessä.

Metrolla ja ilmajunalla olin puolessa tunnissa viimeisessä majapaikassani YimYam hostellissa. Respan poika melko minimaalisella englannillaan ei tahtonut millään ymmärtää, että lähden jo huomenna illalla. Varasin kaksi yötä, jotta saan pitää huoneeni lähtöön saakka, etenkin kun huoneen hinta on 23€ yö. Välillä sanoi ”yes, 8 pm” ja sitten taas kertoi että molempina aamuina on aamupala ja check out on klo 11. En jaksanut enää neljättä kertaa tolkuttaa, että lähden jo ILLALLA, joten tulkoon hänelle yllätyksenä. 

Hostellista kävelee 5 minuuttia lentokenttäjunan asemalle, joka vie kentälle 20 minuutissa. Logistisesti loistopaikka, muutenkin erittäin mukiinmenevä. Hyvä sänky, yöpöytä, vaatetanko ja kaksi henkaria. Kylppäri vastapäätä huonetta,  kahden huoneen yhteinen. Vessanpöntössä ohje, että vähintään 3 sekuntia pitää muistaa painaa nappia. Lasken aina ääneen. Huoneeseen ei saa tuoda durian hedelmiä eikä kuivattuja katkarapuja. Voi harmi.

Kanavaveneasemalle oli hostellilta  10 minuutin kävely, joten sinne ja vanhaan kaupunkiin eli Rattanakosiniin. Paluu siis reissun alkulähteille. Kanavaveneessä japanilainen turisti oli mennyt sille ”piikkipaikalle”, jossa piti lenkistä nostaa reunan pressu ylös. Koska totuus ei ollut hänelle vielä paljastunut, eikä pressu ollut ylhäällä, heitti ohi ajanut vene vedet miehen päälle. Mies oli aivan paniikissa. Ei niinkään siitä, että kastui, vaan siitä että kanavan vettä tuli vaatteille. Herra käytti varmaan pari litraa pullovettä ja pesi paitaansa ja housujaan. Jotta suuremmilta vahingoilta vältyttäisiin, menin kokeneempana kiskomaan sitä pressua. Muut matkustajat peukuttivat kiitokseksi. Oli muuten taas hyvin piilotettu kanavaveneen pysäkki. Vai arvaisitteko että laituri löytyy, kun tuosta keskeltä sukeltaa sisään? Jos ei tietäisi, niin ei tietäisi. 

Halusin nähdä vielä Wat Saketin eli Kultaisen vuoren. Vähän oli turisteja temppelin kierreportaita kiipeämässä tälläkään kertaa, vaikka muuten tuntui että väkeä on liikkeellä enemmän mitä lähemmäksi joulua mennään. Joulu-tammikuu on täällä suurin sesonki niin muuallakin Aasiassa. Ylätasanteella sen kultaisen chedin (vai mikä piikki se oli) juurella seurasin mielenkiinnolla nuoren naisen selfien ottoa. Tajusin että yksinmatkustavalla olisi pakko olla selfiekeppi. Mistä sitä muuten tietää, että on käynyt kuvaamissaan paikoissa? Jos on ottanutkin kaikki googlen kuvahausta... Nainen oli ihan pro. Selfiekeppi oli ensin jalkojen välissä, sitten maassa, sitten muurin raossa. Hiuksia heilutettiin edes takaisin, toppia korjattiin, parannettiin ryhtiä, rintavarustusta esiin. Otin oppia ainakin 5 minuuttia ja kehityin merkittävästi. Hauskinta oli että naisella oli poikaystävä mukana! Se ei ilmeisesti ollut vaan riittävän hyvä kuvaaja. ”Liikaa maata” minäkin ennen huusin Petrille, mutta enää ei tarvitse. Se on kehittynyt. Ehkä tämäkin nuori mies kehittyy, jos saisi harjoitella.

Olin jo eilen tarkastellut jalkojani sillä silmällä, että joko kestäisi käydä jalkahoidossa ja hankkia niihin uudet mustelmat. Pohkeen pari viikkoa vanha mustelma on vieläkin todella mojova, mutta sisälle kasvanut greippi on enää luumu. Onnistuneen pienkirurgisen toimenpiteen johdosta polvissa on enää arvet. Ja mustelmat. Eli olen valmis uuteen haasteeseen! Kävin tunnin jalkahieronnassa tutussa paikassa Khao San roadin sivukadulla ja sain vielä saman, mukavan hierojan. Hieroja oli todella tarkka siitä, että kukaan ei mäikännyt turhia. Kolmen italialaisen porukan se vaiensi täysin, samoin naisen joka soitti ilmeisesti kaverilleen kesken hieronnan. Mikä rauhan tyyssija. Todella rentouttavaa.

Khao San roadin hulinasta palasin takaisin kotiin. 10. koti tällä reissulla. Matkalla poikkesin kahville Caturday Cat Cafeehen, kissakahvilaan. Eikös Tampereellakin ole sellainen? Join kahvia ja silittelin kissoja yhdessä muiden teinien kanssa. Kissat näyttivät hyvinvoivilta, oli monenlaista kiipeilypuuta ja härpäkettä sekä selkeät säännöt: kädet pestään ennen sisääntuloa, nukkuvaa kissaa ei häiritä eikä kissoja saa ottaa syliin. Selvä. Muutamalle kissalle juttelin ja kysyin vienkö Hoitokodin Niksulle terveisiä. Ihme kyllä kaikki ymmärsivät suomea ja lähettivät kovasti terveisiä. Että voi sanoa, joka Niksua ensiksi näkee.

Hostellissa iltapäivällä typötyhjä aula oli illalla täynnä nuorisoa. Kaikilla läppärit edessä, eikä kukaan puhu kenellekään mitään. Ehkä ne on sosiaalisia siellä verkossa. Tuijottavat meikäläistä kuin ulkoavaruudesta tippunutta. Ehkä ne pelästyi, että niiden äiti, mummu tai opettaja pyyhälsi paikalle. En pelästyttänyt lisää kuvaamalla, joten kelvatkoon päiväkuva. Henkilökunta on täälläkin oikein ystävällistä tyyliin ”onko kaikki hyvin rouva?” On, kaikki on loistavasti, kiitos kysymästä.

Ei mitään tekemistä paitsi syömistä.

Aamu alkoi loistavasti, koska netissä oli katsottavissa uusin Koko Suomi leipoo-jakso. Mitäpä sitä lomallaan muuta aamuunsa kaipaa. Nyt osaan tehdä ainakin siemennäkkäriä. Tsekkasin itseni omatoimisesti ulos Urbanite hostellista, koska klo 9 ei respassa näkynyt vielä ketään. Kirjoitin viestin servettiin ja jätin sen ja avaimet näppisten päälle. Todellinen self check-out.

Muutin tällä kertaa yhdistelmällä ilmajuna + metro. Ensimmäisen kerran menin metrolla Bangkokissa. Onneksi katsoin youtubesta videon lipun ostosta, koska muuten olisin ihmetellyt miksi ei lippua automaatista tule. Ei tule, ei, kun tulee poletti. Mennessä sillä kosketetaan portin lukijaa, poistullessa se pudotetaan reiästä. Ollakseni ensikertalainen, toimin metrossa kuin pro. Kiitos youtube!

Olin päättänyt panostaa yhden yön luksukseen siitäkin huolimatta, että se ei sovi persoonaani eikä matkustusfilosofiaani. Haluan matkustaa, nähdä ja kokea. Hotellissa käyn suihkussa ja nukkumassa. Mitä halvemmalla yövyn, sitä enemmän voin reissata. Jos 24 yötä yöpyy 35€ yö keskimääräisellä budjetilla, se tekee 840€. Sillä yöpyy Mandarin Oriental hotellissa kaksi yötä. Niin se vaan menee. Elämä on valintoja. Halusin kuitenkin testata itseäni, voihan ihminen aina kehittyä. En ihan Mandarin Orientalia ottanut, koska huonehinnan kipuraja oli 100€. Sillä sai Aetas Lumpini hotellista Club-tason huoneen, johon kuului pääsy loungeen, aamupala, aamupäivänaposteltavat, iltapäiväkahvi ja illan coctailpalat ja tietty ne coctailit. Testasin samalla millainen on hiki päässä, reppu selässä ja reissuvaatteet ruttuisina tulevan keski-ikäisen naisihmisen vastaanotto. Ja tästä Aetas Lumpini saa täydet kymmenen pistettä. Ja muutenkin todella kiitettävän arvosanan.

Sain huoneeni jo ennen kymmentä ja mikä huone! Ylin 27. kerros, järkyttävän kokoiset ikkunat. Pakko pitää verhot yötä päivää auki. Ja itse huone on ISO. Kaikki aiemmat huoneeni tällä reissulla mahtuisivat tämän kämpän sisään. Nupun yo-juhlatkin olisi kevyesti voinut täällä viettää, paitsi että keittiö puuttuu. Voin valita lepäänkö divaanilla, nojatuolissa jalat rahilla vai sängyllä, johon mahtuisi hyvin koko Hoitokodin aamuvuoron väki. Työpöytää en aio käyttää, koska olen lomalla. Minibaarissa on 6 tölkkiä olutta, jotka kuuluu huoneen hintaan. Ihan ahdistaa jättää ne juomatta. Nyt tarvittaisiin Petriä ja Nuppua. 

Valot ja ilmastointi säädetään niin digitaalisesti, että melkein soitin apua respasta. Ilokseni löysin ompelusetin. Vanhoista Espritin reissuliiveistä meni aamulla muovinen olkaimenpidike poikki, mutta onneksi en heittänyt niitä roskiin. Istuin siis divaanilla mahtavien maisemien edessä 5 tähden hotellissa korjaamassa muutaman euron liivejä. Ehkä se jotain minusta kertoo. Ja nyt kehtaan sen jo kertoa julkisesti. Pitkälle olen tullut matkalla itseeni. 

Joillekin tämäkin hotelli on reissussa ”ihan perus”, eikä siinä mitään. Jokainen tyylillään. ”Äitin läävähotelleissa” yöpymisessä on kuitenkin se hyvä puoli, että saa säilyttää lapsellisen innostuksen siitä, kun löytää kylppäristä ammeen, pöydältä tervetuliaishedelmät ja vaatekaapista 10 henkaria. Ei sillä että vaatteitakaan olisi niin montaa. Suurimmassa osassa majapaikkoja ei ole ollut edes vaatekaappia.

Kun kaikkea pitää kokeilla, niin hotellin uima-allas oli testattava. Tämä on enempi bisneshotelli, joten altaalla oli vain pari ihmistä. Auringonottajille allas ei sovi lainkaan, koska lähes kaikki aurinkotuolit oli katon alla varjossa. Ne oli siis varjotuolit. Eipä haittaa enää minua, joten keskityin uimiseen. Vesi tuntui jäätävän kylmältä ennen kuin siihen tottui eli oli  ehkä vain 26 astetta. Kun ei ole tullut juuri liikuttua tällä lomalla, niin päätin uida vähän enemmän samalla.

Katsoin tarkasti saamasti lappusesta mitä syömistä on milloinkin tarjolla, etten vaan missaa mitään. Aamupalan tietysti missasin tältä aamulta, mutta klo 11-14 oli Club Loungessa tarjolla pikkusuolaista eli ”canapee”, klo 14-15.30 iltapäivätee ja 18-20 illan pikkusuolaiset. Ei siis auttanut lähteä kovin kauas hotellista. Päätin pesiytyä nyt Aetas Lumpiniin ja aloittaa klo 11-14 pikkusuolaisista. 28. kerroksen Loungessa oli minun lisäkseni yksi ihminen. Ehkä kaikki perustuu siihen, että väki on kokouksissaan eikä kukaan syö mitään. Lounge oli erittäin tyylikäs ja maailmannaisen elkein purjehdin sisään. Otin punaviiniä, kun sitä oli tarjolla ilmaiseksi (Sulo Vilen?) ja listalta kaksi kanapeeta, kun tajusin että reilun tunnin päästä alkaa jo iltapäivätee. Luojan kiitos otin vaan kaksi...

Iltapäiväteelläkin pöydät notkui herkkuja, joita lähdin sulattelemaan läheiseen Lumpini puistoon. Puisto on ”Bangkokin keuhkot” ja paikka, jossa voi pullistella lihaksiaan ulkokuntosalilla, harjoittaa tai chitä, lenkkeillä, ajella polkuveneellä tai vaan rauhoittua ja rentoutua. Ja mitä vielä! Arvatkaa mikä puistossa oli? Jonkinlaiset messut, kertakaikkinen ostoshelvetti. Tarjolla oli vakavampaa asiaa armeija- ja ympäristöasioiden muodossa, mutta suurin osa osastoa ”osta 3, maksa 2” tai ”alennus 70%”. Kosmetiikka, rintaliivit ja farkut, siinä kolmen kärki. Onneksi puisto oli niin iso, että hakeuduin pappojen seuraan pelilaudan lähelle, missä sielu lepäsi.

Koska ruoka ei ollut riittävästi sulanut, että seuraavaa voisi ahtaa sisään, kävin lojumassa kylvyssä ennen illan tarjoiluja. Kotonakin on amme, mutta siinä tulee käytyä tooooodella harvoin. Miten se täällä niin erilaiselta maistuu? No, ensimmäinen amme tällä reissulla. Ja viimeinen.

Pakkohan sitä oli ahtaa vielä yhdet ruuat, että sai laittaa teidän kiusaksenne lisää kuvia. Oli katkarapua, simpukkaa, kanaa, merilevää, makkaraa ym. muodossa jos toisessa. Mojito oli hyvää, 90% jäätä. Söin täydet kaksi tuntia. Hyvä minä! Tarjoilijoita ja muita hotellivieraita oli mukava seurata, jos ei halunnut kaupungin valoja katsella. Nuorella tarjoilijamiehellä oli useamman numeron liian isot kengät ja se klopotteli niillä kivasti salin puolella. Aina pari metriä ennen poistumista näköpiiristä, alkoi hiihtämään niillä kuin teinit ikään. Japanilaisen pariskunnan rouvalla oli raidallisen silkkipyjaman yläosa, sortsit ja crocsit. Ehkä sen mies oli herättänyt sen ja pakottanut vielä syömään. Kova kohtalo.

Nyt istun tässä jättisängyssäni ja ihailen Bangkokin yötä. Upea päivä, ihan kuin toisesta maailmasta. Mutta yksi päivä riittää, ei tätä syömistä kukaan jaksa. Ei se Bangkok, johon olen yltiöpäisesti ihastunut, täällä ole, vaan jossain ihan muualla. Vielä keskiviikko iltaan  aikaa kokea se. Olen kiitollinen tästä päivästä. Täytti kaikki odotukset, ehkä vähän enemmänkin.