Paluu juurille

Nukuin lupaukseni mukaan kaikki verhot auki, vähän kuin tarjottimella. Heräsin yöllä pariin kertaan ihailemaan Bangkokin valoja. Aamulla ei yllättäen ollut yhtään nälkä eilisien mättöjen jäljiltä, mutta painelin siitä huolimatta notkuvien pöytien ääreen. Koska oli ensimmäisen kerran tällä reissulla ”munakaspoika”, pyysin extrapienen munakkaan ja poika teki työtä käskettyä. Tiedoksi ihmetteleville, että luen kaikki alle 40-vuotiaat miespuoliset kategoriaan pojat ja nimitys on pelkästään positiivinen.

Tutustuin aamulenkillä lähiympäristöön ja löysin taas vaikka mitä, kun sukelsin vähän syvemmälle. Yhdessä liikennevalottomassa risteyksessä huitoi vanhempi mies huomioliivi päällä ja pilli suussa. Sillä huitomisella säilyy ainakin olkapäiden liikeradat kunnossa. Vihelsi pilliinsä koko ajan niin, että vieläkin tinnittää. Ehdottomasti paljon hauskempi kuin liikennevalot. Liikennevaloista puuttuu inhimillinen aspekti. Seuraavassa risteyksessä oli liikennevalot ja jalankulkijoille paloi punainen. Siinäkin huitoi joku pappa ja näytti minulle, että mene. Autoja ja mopoja tuli joka suunnasta. Pappa vaan sitkeästi näytti, että nyt yli, vaikka punainen paloi. Pakkohan sitä oli totella, joten puikkelehdin ajoneuvojen seassa toiselle puolelle. Hengissä ollaan. Yleensä täällä katsotaan autoilijoiden valoista voiko mennä, harvoin on jalankulkijoille omia valoja.

Löysin myös paikallisten torin. Muutama kadun pätkä oli katettu pressuilla tai aaltopeltikatoksilla. Alla oli ruokakojuja, liha-kala-vihannestori, sekalaista myyntikärryä sekä yhdessä nurkassa alttari. Siihen oli tuotu jo uhrilahjoja kuten kukkaseppeleitä, ruoka-annos (kanaa ja riisiä) ja muutama energiajuomapullo. Tietääkö kukaan mihin lahjat päätyvät, jos ei henget niitä syö? Roskiin? Vai kierrätetäänkö niitä?

Kävelyn päälle kävin uimassa. Vesi oli erittäin virkistävää, siis arvelisin 25. Yksin sai taas pulikoida. Tsekkasin itseni huomiselle Finnairin 23:05 lennolle. Tavoistani poiketen otin käytäväpaikan. En kuitenkaan nuku, joten annan ikkunapaikan jollekulle tarvitsevammalle, joka voi nojailla ikkunaan. Aion keskittyä elokuvatarjontaan. 

Puolen päivän aikaan löysin itseni yllättäen taas Loungesta. Tilasin kolme pikkusuolaista ja lasin punaviiniä. Tuli kolmikerroksinen tarjotin eli 13 pikkusuolaista! Ja söin ne kaikki. Jos Aetas Lumpinissa kaikki söisi yhtä paljon kuin minä, niin hotellin olisi pakko nostaa hintoja. Vähintään 50%. Päätin siis tyylillä tämän reissun luksusosuuden. Club-huoneessa olisi saanut olla kuuteen saakka samaan rahaan, mutta mieli oli jo muualla. Kamat reppuun, reppu selkään ja metroon. Kiitos Aetas Lumpini. Jos tulen vielä näille hoodeille, niin olen yhteydessä.

Metrolla ja ilmajunalla olin puolessa tunnissa viimeisessä majapaikassani YimYam hostellissa. Respan poika melko minimaalisella englannillaan ei tahtonut millään ymmärtää, että lähden jo huomenna illalla. Varasin kaksi yötä, jotta saan pitää huoneeni lähtöön saakka, etenkin kun huoneen hinta on 23€ yö. Välillä sanoi ”yes, 8 pm” ja sitten taas kertoi että molempina aamuina on aamupala ja check out on klo 11. En jaksanut enää neljättä kertaa tolkuttaa, että lähden jo ILLALLA, joten tulkoon hänelle yllätyksenä. 

Hostellista kävelee 5 minuuttia lentokenttäjunan asemalle, joka vie kentälle 20 minuutissa. Logistisesti loistopaikka, muutenkin erittäin mukiinmenevä. Hyvä sänky, yöpöytä, vaatetanko ja kaksi henkaria. Kylppäri vastapäätä huonetta,  kahden huoneen yhteinen. Vessanpöntössä ohje, että vähintään 3 sekuntia pitää muistaa painaa nappia. Lasken aina ääneen. Huoneeseen ei saa tuoda durian hedelmiä eikä kuivattuja katkarapuja. Voi harmi.

Kanavaveneasemalle oli hostellilta  10 minuutin kävely, joten sinne ja vanhaan kaupunkiin eli Rattanakosiniin. Paluu siis reissun alkulähteille. Kanavaveneessä japanilainen turisti oli mennyt sille ”piikkipaikalle”, jossa piti lenkistä nostaa reunan pressu ylös. Koska totuus ei ollut hänelle vielä paljastunut, eikä pressu ollut ylhäällä, heitti ohi ajanut vene vedet miehen päälle. Mies oli aivan paniikissa. Ei niinkään siitä, että kastui, vaan siitä että kanavan vettä tuli vaatteille. Herra käytti varmaan pari litraa pullovettä ja pesi paitaansa ja housujaan. Jotta suuremmilta vahingoilta vältyttäisiin, menin kokeneempana kiskomaan sitä pressua. Muut matkustajat peukuttivat kiitokseksi. Oli muuten taas hyvin piilotettu kanavaveneen pysäkki. Vai arvaisitteko että laituri löytyy, kun tuosta keskeltä sukeltaa sisään? Jos ei tietäisi, niin ei tietäisi. 

Halusin nähdä vielä Wat Saketin eli Kultaisen vuoren. Vähän oli turisteja temppelin kierreportaita kiipeämässä tälläkään kertaa, vaikka muuten tuntui että väkeä on liikkeellä enemmän mitä lähemmäksi joulua mennään. Joulu-tammikuu on täällä suurin sesonki niin muuallakin Aasiassa. Ylätasanteella sen kultaisen chedin (vai mikä piikki se oli) juurella seurasin mielenkiinnolla nuoren naisen selfien ottoa. Tajusin että yksinmatkustavalla olisi pakko olla selfiekeppi. Mistä sitä muuten tietää, että on käynyt kuvaamissaan paikoissa? Jos on ottanutkin kaikki googlen kuvahausta... Nainen oli ihan pro. Selfiekeppi oli ensin jalkojen välissä, sitten maassa, sitten muurin raossa. Hiuksia heilutettiin edes takaisin, toppia korjattiin, parannettiin ryhtiä, rintavarustusta esiin. Otin oppia ainakin 5 minuuttia ja kehityin merkittävästi. Hauskinta oli että naisella oli poikaystävä mukana! Se ei ilmeisesti ollut vaan riittävän hyvä kuvaaja. ”Liikaa maata” minäkin ennen huusin Petrille, mutta enää ei tarvitse. Se on kehittynyt. Ehkä tämäkin nuori mies kehittyy, jos saisi harjoitella.

Olin jo eilen tarkastellut jalkojani sillä silmällä, että joko kestäisi käydä jalkahoidossa ja hankkia niihin uudet mustelmat. Pohkeen pari viikkoa vanha mustelma on vieläkin todella mojova, mutta sisälle kasvanut greippi on enää luumu. Onnistuneen pienkirurgisen toimenpiteen johdosta polvissa on enää arvet. Ja mustelmat. Eli olen valmis uuteen haasteeseen! Kävin tunnin jalkahieronnassa tutussa paikassa Khao San roadin sivukadulla ja sain vielä saman, mukavan hierojan. Hieroja oli todella tarkka siitä, että kukaan ei mäikännyt turhia. Kolmen italialaisen porukan se vaiensi täysin, samoin naisen joka soitti ilmeisesti kaverilleen kesken hieronnan. Mikä rauhan tyyssija. Todella rentouttavaa.

Khao San roadin hulinasta palasin takaisin kotiin. 10. koti tällä reissulla. Matkalla poikkesin kahville Caturday Cat Cafeehen, kissakahvilaan. Eikös Tampereellakin ole sellainen? Join kahvia ja silittelin kissoja yhdessä muiden teinien kanssa. Kissat näyttivät hyvinvoivilta, oli monenlaista kiipeilypuuta ja härpäkettä sekä selkeät säännöt: kädet pestään ennen sisääntuloa, nukkuvaa kissaa ei häiritä eikä kissoja saa ottaa syliin. Selvä. Muutamalle kissalle juttelin ja kysyin vienkö Hoitokodin Niksulle terveisiä. Ihme kyllä kaikki ymmärsivät suomea ja lähettivät kovasti terveisiä. Että voi sanoa, joka Niksua ensiksi näkee.

Hostellissa iltapäivällä typötyhjä aula oli illalla täynnä nuorisoa. Kaikilla läppärit edessä, eikä kukaan puhu kenellekään mitään. Ehkä ne on sosiaalisia siellä verkossa. Tuijottavat meikäläistä kuin ulkoavaruudesta tippunutta. Ehkä ne pelästyi, että niiden äiti, mummu tai opettaja pyyhälsi paikalle. En pelästyttänyt lisää kuvaamalla, joten kelvatkoon päiväkuva. Henkilökunta on täälläkin oikein ystävällistä tyyliin ”onko kaikki hyvin rouva?” On, kaikki on loistavasti, kiitos kysymästä.