Luonnon helmassa Lammalla

Hongkong on paitsi kuhiseva metropoli, myös paljon muuta. Päätin lähteä päiväksi pois hulinasta Lamman saarelle. Lamma on Hongkongin kolmanneksi suurin saari. Siellä asuu 800 ihmistä jalaivamatkaa  on puolisen tuntia. Autoja ei ole ollenkaan, eikä mopojakaan. Viikonloppuisin paikallset ryntäävät sinne piknikille ja uimaan, mutta luin, että viikolla on rauhallista. Sopii minulle. Lammassa on kaksi isompaa kylää, joihin molempiin menee lautta: Yung Shue Van ja Sok Kwu Van. Omissa korvissani kuulostaa ihan samalta. Lauttoja menee kerran, pari tunnissa. Olin katsonut kävelyreittiä hotellilta satamaan jo etukäteen, mutta kysyin muodon vuoksi apua respan tytöltä, koska halusi niin kovin auttaa. Siinä vaiheessa, kun luetteli toista ostoskeskusta, jonka yläkertaan pitäisi mennä ja löytää Exit A, niin päätin mennä ihan omaa reittiä. Kiitin toki neuvoista. Ja hyvin löysin, osin tuurilla. Mutta tuurillahan ne isotkin laivat seilaa. Mummot jo jumppasi aamutuimaan satamassa.

Lautta oli juuri lähdössä, joten vilautin Octopus-korttia lukijassa ja sisään. Sen verran oli tuulta, että vähän arvelutti josko ”tulee huonoa suuhun” kuten Nuppu pienenä asian ilmaisi. Muistin Petrin neuvot, että pitää katsoa horisonttiin ja isossa laivassa keskellä keikuttaa vähemmän, pienessä perässä. Tämä laiva oli aika iso, mutta ei puhettakaan että olisi voinut istua keskellä eli sisällä. Järkyttävä vanhan valkosipulin lemu! Perään ja ulos! 

Lamman saari oli vielä unessa, kun tulin sinne yhdeksän jälkeen. Kylä oli Yung Shue Van, perillä vasta selvisi kumpaan kylään menin. Söin aamupalan pienessä Green Cafeessa. Kahvin saaminen kesti, kun ensin oli hukassa keittäjä ja sitten kahvi. Mutta mihinkäs lomalaisella kiire on? Kylässä oli pikkukauppoja, krääsämyymälöitä, ravintoloita, kotimajoituksia, posti, urheilukenttä ja päiväkoti. Koulukin vähän kauempana. Ja tunnelmallinen temppeli. Päältä ankea aaltopeltirakennus pressukatoksella, mutta sisältä kaunis. Täällä voisi hyvin viettää yhden yön.

Kävelin kylästä siihen toiseen eli Sok Kwu Vaniin Family Trailia pitkin. 4 km polku oli todella priimakunnossa, koko matkalta betonilla päällystetty ja opaskylttejäkin löytyi. Suurimmaksi osaksi sai yksin kulkea. Matkalla oli valkohiekkainen uimaranta, jonka ympärille oli muodostunut muutaman rakennuksen kylä. Olin varma ettei pysyvä vaatimukseni 27 asteen lämpöisestä vedestä olisi täyttynyt, joten jätin uimisen väliin.

Sok Kwu Vanista ei ole paljon lapsille kertomista. Jostain luin, että se on viehättävämpi kuin se toinen kylä. Ehkä kauempaa katsottuna. Yksi kuja, jonka varrella vierivieressä isoja ravintoloita sisäänheittäjineen. Lähes kaikkien edessä oli kymmeniä eri sortin rapuja ja kaloja altaissa. Ja kohta turistin mahassa. Olen itse suuri äyriäisruokien ystävä, mutta jotenkin nyt kävi niitä mereneläviä sääliksi niissä pienissä akvaarioissaan. Jatkoin matkaani.

Saaren toista päätä kiertää vähän pidempi kävelyreitti, joka ei ollut aivan niin ”family”. Suurin osa todella hyväkuntoista ja melko tasaista, lopussa kyllä järkyttävä määrä portaita. Haasteellisin oli hylätyn oloinen rantakaistale, jossa oli pelkkää hiekkaa, valtavia betonilohkareita, raudoitusrautaa ja kivenmurikoita. Luulin jo eksyneeni polulta, mutta olihan siellä rannan päässä taas opastekyltti. Maisemiltaan reitti oli aivan upea. Paljon vihreyttä, vähän kuin viidakossa oli kävellyt, kukkia, puita, paikallisia asumuksia. Ja hautausmaa. Olin jo huolissani, että miten ei saattohoitaja ole vielä tällä reissulla löytänyt tietään hautausmaalle, mutta nyt sekin sitten tapahtui. Siellä se oli, polun varressa, viidakon keskellä, moni hauta lehtien peittämänä.   Vielä yllättävänpää oli löytää keskeltä viidakkoa, polun vierestä, koirien hiekkalaatikko - siis vessa. Täällä on outo suhtautuminen koiriin. Miksei ne voi sinne metsään tehdä tarpeitaan?

Kaiken kaikkiaan vietin Lammalla kuusi tuntia. Kuusi todella ihanan erilaista tuntia. Sääkin suosi eli oli mukavan pilvistä. Lämmintä ehkä 25. Lopussa istuskelin satamassa merituulen vilvoittaessa mukavasti ja kuuntelin, kun joku leikkasi kynsileikkurilla kynsiään. Voin sanoa että huolella leikkasikin. 

Kun pääsin kotisaarelle, ostin kaupasta minipullon punkkua, kävin suihkussa ja katsoin Katsomosta ensimmäisen Koko Suomi leipoo jakson. Ihan parasta! Minä joka en koskaan leivo, fanitan tätä sarjaa aivan täysillä. Peittoaa Australia Mastercheffinkin. Olin jo aivan paniikissa, kun tajusin että ne oli jo alkaneet leipoa. Onneksi nyt osaan ainakin periaatteessa tehdä toskapiirakkaa.

Tuli yhtäkkiä ikävä intialaista ruokaa ja menin ravintolaan nimeltä Masala. Tilasin ruuan kanssa yhden Kingfisher oluen ja tarjoilija aivan pokkana sanoi, että meillä on tällainen tarjous: 5 pulloa 100 HKD. Siis aivan vakavalla naamalla. Sanoin että eiköhän tämä yksi riitä, johon tarjoilija: ”Sillä voi aloittaa”. Pitääkö huolestua? Ja tästä se vaan parani. Viereeni istui intialainen mies, joka alkoi heti räpläämään puhelintaan. Ja mitä tapahtui? Mies laittoi puhelimestaan ravintolan jättinäytölle pyörimään ensin intialaisia musiikkivideoita bollywood-tyyliin ja sen jälkeen piilokameravideoita. Hihitteli niille itsekseen. Oli kyllä itsellänikin naurussa pitelemistä. Kun ruokakin oli todella hyvää, niin erittäin positiivinen ja etenkin mieleenjäävä ravintolakokemus kaikessa outoudessaan.

Suomesta tuli Nupulta lisää piristystä iltaan. Suora lainaus viestistä (luvalla tietenkin): ”mä meen tästä kohta tekeen sosiologian havainnointi tehtävää baariin. tutkitaan luokkajaon ja muun eriarvoisuuden näkymistä anniskeluravintoloissa”. Äidin mieltä lämmittää huomata, että opiskelu maistuu. Hienoa että nuori mies on löytänyt oman kutsumuksensa.