Aikainen lintu madon nappaa! Ei tietoakaan jetlagista, vaan liikkeelle puoli kahdeksan. Suomen aikaa siis 2.30. Hyvin on sisäinen kello kääntynyt. Suuntasin taas lautalle ja samalla tajusin, että olin ollut pöljä! Eihän se oranssi lautta tarkoita, että niiden väristys olisi oranssi, vaan että niissä on oranssi lippu. Helpottaa huomattavasti oikean (= halvimman) lautan tunnistamista, kun älyää katsoa lipun väriä... Yhdessä työmatkalaisten kanssa hyppäisin veneeseen ja matkustin muutaman pysäkin välin toiselle puolelle Chao Praya jokea Wat Arunin temppeliin. Temppeliin joka on monen mielestä Bangkokin tunnus. Suomennettuna auringonnousun temppeli.
Ja mikä temppeli! Ihan silmiä häikäisi. Koristeltu pienillä simpukankuorilla ja värikkäillä posliinin paloilla, jotka ovat kuulemma olleet kiinalaisten laivojen painolastina. Muuten temppeli oli valkoiseksi maalattu ja entisöity muutama vuosi sitten. Luulin että temppeliin pääsee kiipeämään ulkoportaita (jyrkkiä sellaisia) ylös saakka, mutta ei päässytkään kuin vähän matkaa. Hienoinen pettymys. Ehkä sieltä on liian moni turisti tullut selfiekeppeineen pää edellä alas. Sain kierrellä temppelialuetta ihan rauhassa, koska kuka turisti sitä nyt siihen aikaan hereillä olisi.
Löysin myös ”kilpikonnatemppelin” eli Wat Prayurawongsawas Waraviharn. Helppo nimi eikö? Itse temppelissä oli iso kullattu Buddha, jota kävin kurkistamassa. Parasta oli kuitenkin vehreän puiston keskellä, bonsaipuiden varjossa oleva lampi, jossa uiskenteli kymmeniä kilpikonnia. Lammen keskellä oli tekosaari, jonka päällä valkoisia minimökkejä. Rentouttava paikka. Ja ihanan paljon tilaa kilpikonnilla uida kilpaa saarta ympäri.
Poikkesin myös kukkatorilla. Tai se oli paremminkin isossa hallissa oleva kukkatukku, josta esim. hotellit ostavat kukkansa. Satoja myyjiä myi pussitettuja samettiruusun kukintoja, ruusuja, pieniä orkideoja ym. raaka-aineiksi kukkakoristeisiin (phuang malai), joita paikalliset ostavat viedäkseen temppeliin, lahjaksi tai esim. hääkoristeluun. Tässä kotikadun varrella on kymmeniä myyntikärryjä, joiden takana väkerretään näitä toinen toisiaan hienompia kukkakoristeita.
Tuplasin eilisen nautinnon ja otin tänään tunnin jalkahieronnan. Ja pari mojovaa mustelmaa, vaikka hieroja oli varsin helläkätinen. Virkistyneillä jaloilla kävin katsomassa Wat Arunia iltavalaistuksessa. Menin jokiveneellä reteästi pummilla, koska kukan ei tullut myymään lippua. Ehkä ne jo luulee, että omistan kuukausikortin. Kännykän kameralla ei oikein hyvää kuvaa saanut, mutta tyhjää parempi tämäkin. Muistiin tallentui ainakin tosi terävä kuva.
Takaisin kävelin todellakin yrityksen ja erehdyksen kautta. Hikeen asti. Kävelin mm. kertaalleen ympäri jonkun hehtaarin kokoisen puiston, kun etsin suojatietä, jota pitkin ylittää kahdeksankaistainen tie. Ei ollut kuin se yksi suojatie, jota pitkin juuri tulin siihen puiston laitaan. Lopulta sukkuloin sen seitsemän suojatietä, että pääsin Khao San roadille. Olin luvannut itselleni, että nyt kuljen tämän legendaarisen baarikadun päästä päähän ja vielä takaisin viimeisen vanhan kaupungin iltani kunniaksi. En pystynyt. En edes päästä päähän. Siinä vaiheessa, kun Hotel Califonia alkoi soimaan, niin käännyin kohti hotellia. Tuli niin ikävä Taikakaulimen keikalle...
Täällä olisi vaikka kuinka paljon hyvää ruokaa, mutta helle taitaa viedä suurimmat ruokahalut. Tänäänkin päivällä lämmintä n. 35 astetta. Jos syö pääruokaa, ei jaksa maistella herkkuja. Päätinkin illalla keskittyä niihin herkkuihin. Söin katukeittiöstå kaksi pientä kanavarrasta (0,25€ / kappale) ja jälkiruuaksi sekä banaani-suklaapannarin että suklaa-kookos-suolapähkinä jäätelön. Nam! Eiköhän 16 km kävelyä yhdistettynä tähän helteeseen muutaman pannarin sulata.
Huomenna on muuttopäivä. 8 km idän suuntaan Sukhumvitin kaupunginosaan. Vielä on auki millä muutan. Ainoastaan sen tiedän, että en taksilla. Me ei tulla toimeen, taksit ja minä. Joskus on ehkä tässä reissussakin testattava, mutta toivottavasti ei vielä huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti