Loy La Long & Chinatown

Heräisin jo ennen kukonlaulua, vaikka huoneessa ei ollut vikaa. Pehmeä patja, hyvä ilmastointi. Ei vaan unta riittänyt. Mitäpä siinä pyörimään, joten tsekkasin itseni ulos ja kävelin rautatieasemalle. Taas oli tuttu ongelma: näin raiteet, mutta miten sinne pääsee, kun teitä oli molemmin puolin? Paikallisten perässä: ensin ylikulkua laillisesti ja sitten radan vierustan sepelirouheikkoa laittomasti ja kymmenessä minuutissa olin lippuluukulla. Sanoin ”Bangkok Hua Lamphong” ja sain lipun 3. luokkaan. Siis halvimpaan. Nyt oli reissun edullisin matka: 5 THB eli 0,13€ tunnin junamatkasta, joka todellisuudessa kesti kaksi tuntia. Minä kun luulin että Star Ferry oli halpa. Juna tuli heti eli 6.30 Istumaankin pääsin, pienestä koosta on pelkkää hyötyä. Bongasin kaksi muuta länkkäriä, ranskalaiset isän ja pojan. Tervehdimme kuin vanhat tutut. Tunnelma oli merkittävästi rauhallisempi kuin Intian junissa. Suurin osa nukkui ja keräsi voimia päivään.

Alkumatka meni sujuvasti, vaikka vauhti ei päätä huimannut. Jossain vaiheessa juna vain pystähtyi. Vähän kuin surullisen kuuluisalla Nupun ensimmäisellä 6 tuntia kestäneellä Helsinki-Tampere junamatkalla. Onneksi lomalaisella ei ollut kiire minnekään. Lueskelin HS:n viikon kirjaa ja kärsin ahtaanpaikankammosta yhdessä päähenkilön kanssa. Ja sitten juna taas lähti. Ja pysähtyi. Ja lähti. Vaunussa ei tietenkään ollut ilmastointia, pelkät tuulettimet, joten lämpötila nousi kiitettävästi. Päivällä vaunu taitaa muistuttaa uunia. Tarkemmin sanottuna kiertoilmauunia, koska viipperät kierrättää ilmaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Olin valinnut seuraavan yön hotellin Chinatownista, kun sitä kaupunginosaa Bangkokista en ollut vielä nähnyt. Loy La Long hotelli vaikutti nettisivujen mukaan poikkeuksellisen kutsuvalta. Hotelli on pieni (7 huonetta) ja se on aivan Chao Praya joen rannalla. Itse asiassa osin joen päällä, jos tarkkoja ollaan. Eikä paikka tuottanut pettymystä, kun sen vaan ensin löysi. Reilu kilometri juna-asemalta kävelyä, temppelin portista sisään, parkkipaikan läpi, asuntojen ohi ja lopulta kahden talon välisen kujan alussa, sähkömittareiden vieressä kyltti ”Loi La Long”. Meinasi jo usko loppua.

Ulkoa ei olisi voinut arvata mitä sisällä odotti. WOW! Pakko laittaa oikein kuvakavalkadi, kun miten tätä muuten selittää? Upeat näkymät oleskelutilan terassilta Chao Praya joelle. Ei kaiteita tietenkään. Näin heti itseni siinä siemailemassa GT:tä ja vannoin, että en nenääni näytä missään niin kauan kuin minulla on tämä huone. Eli huomenna klo 12 saakka.

Huoneeni on yläkerran ”orange room”. Ja miten söpö! Upeat värit, pehmeä sänky. Pienen pieni parveke ja siinä riippumatto. Päivällä siinä ei kyllä pystynyt tällainen pohjoisen ihminen olemaan (täyttä aurinkoa ja lämmintä 34 varjossa). Illalla taas oven eteen oli vedetty säleverho niin, ettei sinne päässyt. Minkä ulkonäössä voittaa, sen toiminnallisuudessa häviää. Ilmalämpöpumppu puhaltaa suoraan sänkyyn eikä puhallusta voi säätää (on aina max-asennossa), ei yhtään naulaa, naulakkoa tai mitään mihin laskee mitään (paitsi sänky), vessaan kuljetaan suihkun läpi, ”vaatekaapissa” on kaksi henkaria, mutta edes minun paitani ei mahdu sinne, koska kaapin syvyys on 20 ja korkeus 40 senttiä. Jos haluaa vessaan valon, pitää kiivetä sänkyyn ja kontata päätyyn, koska katkaisija on vain siellä. Helpointa mennä vaan pimeässä käsikopelolla suihkun läpi. Mutta juuri tänään toiminnallisuus on ihan syvältä. Hotellin halvin huone, 70€ yö. Budjetin kalleimmasta päästä. Ihana.

Ensimmäisen kerran reissun aikana olin tänään varsinaisesti sosiaalinen. En tietenkään omasta aloitteestani, mutta mukava nuori mies kysyi hotellissa, että olenko minäkin yksin matkalla ja siitä se lähti. Lopulta annoin vinkkejä mitä kannattaa Bangkokissa nähdä ja neuvoin lataamaan google mapsin offline kartat suunnistusta helpottamaan. Ei ollut sitä hoksannut, jota ihmettelin kun tällainen täti-ihminenkin se älysi. Selvisi että nuori mies oli kotoisin Filippiineiltä, mutta muuttanut lapsena Floridaan. Eipä ihme että ”ameriikan kieli” hyvin taittui. Harrasti matkustelua ja uutena juttuna sukellusta. Jaoin Petrin puolesta sukelluskokemuksia ja sain ehdottoman määräyksen mennä seuraavalla reissulla Palawanille Filippiineille.

Ihan koko päivää en lupauksistani huolimatta huoneessa viihtynyt. Piipahdin katsomassa Golden Buddhaa, kun melkein vieressä oli. Golden Buddha on Wat Trainit temppelin ylimmässä kerroksessa istuva kultainen patsas, joka painaa 5,5 toinnia. Oli kyllä niin kimallusta ja väriä että. Temppeleissä pitää riisua aina kengät, joten onneksi kello oli vasta vähän yli 10. Aamulla jo kivinen terassin lattia oli niin kuuma, että munakokkelin olisi saanut helposti tehtyä. Sukat pitäisi olla aina kassissa sitä varalta, että tulee tarve hiljentyä ja lattia polttaa jalkapohjia.

Lisää väriä oli Chinatownissa. Sekosin aivan täysin. Mitä värejä! Mitä ihania kylttejä! Parempi överit kuin vajarit ja sitä överiä kyllä oli. Sata kuvaa tuli napattua hetkessä. Ainoa pelastukseni oli, että Chinatown on kohtalaisen pieni. Kävin välillä joella viilentymässä oranssin lipun veneessä nyt, kun kerran tiesin systeemin. Kävin kuvaamassa majapaikkani joelta päin ja voi kun se näyttää söpöltä. Vasen yläikkuna on minun. 

Lounaaksi söi elämäni parhaan pad thain eurolla katukeittiöstä. Kolme pöytää, punaiset muovijakkarat, vanhaa kunnon vahakangasta, kippoa ja kappoa. Monet paikalliset hakevat mukaan ruokaa, ”take away” toimii täälläkin. Ensin nuudelia muovipussin pohjalle ja jotain vihreää päälle, pussin suu kiinni. Toiseen pussiin kauhalla kastikkeen ja keiton välimuoto, pussin suu kiinni. Hyvää varmaan on, mutta jessus sitä muovin määrää. Ei pelastu maailma tällä meiningillä. Täällä ei ymmärretä mitään eväsrasioiden päälle. Tupperit kehiin vaan täälläkin. 

Loppupäivän... en tehnyt mitään. Luin, kirjoittelin blogia, join yhden tymäkän GT:n ja katselin liikennettä Chao Praya joella. Vaikka hotelli sijaitsee veden äärellä, ei se todellakaan ole rauhan tyyssija. Päinvastoin. Päivällä menee reittiveneet, rahtiveneet, pitkähäntäveneet, hotelllin kuljetukset ja valitettavasti muutama vesiskootteri. Illalla illallisristeilyt, joista kantautuu älämölöä, jota musiikiksikin joskus kutsutaan. Mietin jossain vaiheessa, että sellainen risteily voisi olla kiva. En mieti enää. Kun laivoja menee suuntaan jos toiseen, niin tulee mieleen Hongkongin rannan karaokelaulajat. Paitsi että ne oli parempia, ainakin papat. Tässä on vastapäätä joen toisella puolella myös joku bilepaikka, jossa äänen perusteella esiintyy Matti Nykänen. Talon puolesta on korvatulpat. Joku on saattanut joskus valittaa. Katsotaan hiljeneekö missään vaiheessa. Mutta mukavahan tätä on seurata, ihan kuin elokuvassa olisi.

Poikkesin vielä illalla Chinatownissa. Se oli, ihmeellistä kyllä, illalla paljon rauhallisempi kuin päivällä. Kyllä siellä ihmisiä oli, mutta auki oli vaan ruokakojut ja kaikki muut liikkeet oli kiinni ja kauppakujat aivan kuolleita. Päivällä oli kauppaa vieri vieressä ja myynnissä oli kaikkea rintaliiveistä roskapusseihin, laukuista lehtiöihin, kanasta karkkeihin ja hedelmistä hammastikkuihin. Ja etenkin kultaa ja koruja. Nyt oli vain ruokaa. Pistelin pinkiltä muovilautaselta ”crispy porkkia” 2€, hyvää oli. 

Huomenna on taas muuttopäivä, mutta aion nauttia tästä tappiin saakka. Se tappi on klo 12.