No tulihan ne näköalatkin sieltä

Muutto sujui hyvin. Päätin vielä viimeisen kerran tervehtiä alakerran yrmeää ovimiestä, jossa ei neljän päivän aikana ollut tapahtunut mitään lämpenemistä. Sanoin hymyillen ”bye bye”. Ja se vastasi! Mumisi jotain, mutta selvästi reagoi. Oli ehkä tyytyväinen, kun lähdin. Yhdellä metron vaihdolla ja muutaman minuutin kävelyllä olin Travelodge Central Hollywood road hotellissa ennen yhdeksää. Mikä ihana nuori nainen respassa! Ihmetteli miten olen voinut käydä Lions Rockilla (really???) ja miten voi olla niin pieni reppu. Sain kartan, neuvoja ja  huoneenkin heti.

Ja mikä huone! Normikokoinen vessa, iso sänky, ihanat valkoiset vuodevaatteet, vaatetanko ja 5 henkaria, paikka repulle, näkymät puistoon, valtava telkkari ja tallelokero. Tämän reissun ensimmäinen. WOW! Tää on siis aivan perushotellihuone, mutta luksukselta tuntuu. Huoneessa on myös innokas kaveri eli Travel buddy. Älylaite jossa ilmainen netti, paikallispuhelut, ravintolavinkit, lipputilaukset ja mitä kaikkea mahtaa ollakaan. En taida jaksaa perehtyä näin lomalla, kun tämä omakin  härpäke tuntuu pelittävän. Buddy on vähän liiankin innokas kumppani ja vilkuttelee jotain tarjouksia näytöllään muutaman sekunnin välein. Päätin laittaa sen yöksi vessaan. Tämä huone maksoi 65€ yö Agodan kautta puolisen vuotta sitten varattuna, mutta normihinta on pitkälti toista sataa euroa per yö. Hyvä ensivaikutelma, erittäin hyvä.

Hongkongin turistien TOP1 seitsemällä miljoonalla turistilla vuodessa on Victoria Peak. Se on Hongkongin saaren korkein vuori, 552 metriä. Ja kuten kävijämäärästä näkyy, se on älyttömän suosittu näköalapaikka. Koska lähipäiville oli luvattu pilvistyvää, niin halusin nähdä Hongkongin silhuetin muualta kuin pilvestä ja päätin patikoida huipulle. Respan nuori nainen piti ajatusta aivan järjettömänä: ”Really? It’s VERY long way!” Pidin pääni ja lähdin, koska tiedän muidenkin siitä kävelystä hengissä selvinneen.

Menin Botanical Gardenin kautta. Kaunis viidakkomainen puutarha, häkissä mangusteja ja apinoita, penkillä mummoja ja pappoja. Yksi mummo jumppasi viidakkoveistä (tai miekkaa) muistuttavan astalon kanssa niin, että pelkäsin ohikulkijoilta ruumiinosien irtoavan.  ”Mitä ne musta ajattelee” tuntuu olevan ikäihmisille täällä ihanan vieras ajatus. Täällä jumpataan missä sattuu ja lauletaan ohikulkijoiden iloksi, tai kauhuksi, karaokea. Hyvä!

Puistosta lähdin nousemaan Old Peak Roadia. Aivan pystysuoraa tietä. Tämä saaren puoli on muutenkin todella mäkistä. Tiet risteilee edes takaisin vaakasuorassa ja kävelijöille on satoja portaita, joilla oikaisee todella tehokkaasti. Old Peak Road muuttui jossain vaiheessa pelkästään kävelytieksi ja oli suurimmaksi osaksi puiden varjossa. Siitä huolimatta hiki lensi. Nousua, nousua, nousua... Onneks olin vessapaperikikan lisäksi varustautunut hotellin kasvopyyhkeellä. Nykyisessä hotellissa kun on sellainenkin ylellisyys. En uskaltanut katsoa lainkaan google mapsia, etten masennu, kun näen että vasta alle puolet matkasta on kävelty. Ja mitä vielä! Reilun puolen tunnin tallaamisen jälkeen olin jättimäisen näköalatasanteen Peak Towerin juurella. Kukaan sen respan tytön kavereista ei taida harrastaa mitään liikuntaa.

Suurin osa turisteista tulee Victoria Peakille funikulaarilla eli kiskoköysiradalla ja menee myös tuonne näköalatasanteelle. Olin lukenut, että kiertämällä vuoren 7 km pitkää polkua pitkin, näkee maisemat aivan yhtä hyvin kuin maksulliselta näköalatasanteelta. Ei kun työtä käskettyä. Ja WOW mitkä näköalat! Vähän väliä oli pakko pysähtyä ihailemaan ja kuvamaan. Siinä oli pilvenpiirtäjä poikineen. Itse polkukin oli todella kiva ja ennenkaikkea tasainen jatkuvan kiipeämisen vastapainoksi.

Jotta ei elämä kävisi tylsäksi, niin tulin toista puolta vuorta pois. Polun nimi oli Fitness Trail. Ei taida olla fitness kovin muodissa täällä, koska vastaantulijat voi laskea yhden käden sormilla. Kävellessäni ihmettelin myös kymmeniä erilaisia kieltokylttejä, joita matkan varrelle mahtui. Etenkin tuo asekyltti (kuva) oli kohtalaisen erikoinen. Oli myös kyltti, jossa luki että ”large dogs in a leash”. Miten määritellään large? Isompi kuin hevosenpää? Pitääkö punnita? Koiria täällä on todella vähän, mitä en ihmettele, koska ei niitä saa mihinkään viedäkkään. Ei tietenkään kahviloihin tms. mutta ei myöskään puistoihin. Näin yhden koiran, jonka jokaisen pissansuihkauksen jälkeen omistaja suihkautti pienestä painekannusta jotain ainetta siihen millilitran lätäkköön. Eikö mene hieman överiksi?

Centralin puolella kolistelee vielä vanhoja kaksikerrosratikkoja ”ding dingejä”. Systeemi on yli sata vuotta vanha ja samalta vuodelta näyttivät itse ratikatkin olevan. Ratikka on halvin tapa liikkua, lippu maksaa 2,30 HKD eli 25 senttiä. Vauhti ei päätä huimaa, koska pysäkkejä on sadan metrin välein. Vähintään. Pitihän sitä kokeilla. Menin tietysti yläkertaan ja köröttelin päämäärättömästi Causeway Bayhin maisemaa ihaillen, koska olin kerran istumapaikan saanut.

Kun tulin ratikasta, niin tapahtui reissun ensimmäinen oikea onnettomuus, koska hipaisuja ei lasketa kirveslitassakaan. Hups vaan! Löysin itseni kontillani maasta. En ollut huomannut rotvallia, eikä siinä muuta sitten tarvittu. Pohkeessa on vieläkin greipin kokoinen jättimustelma satulansäätövivun jäljiltä ja nyt on etupuolellakin aivan ensiluokkaiset asfaltti-ihottumat. No, enemmän vammat on ehkä henkisellä puolella. Turha kysyä näkikö kukaan. Tämä on Hongkong eli ainakin sata näki. Onneksi kassissa oli eilisestä kiinalaistavintolasta sosialisoitu kosteuspyyhe, nenäliina ja Micropore-teippiä (sama millä voi housut lyhentää), niin annoin siinä itselleni ensiavun kadunkulmassa. Aina on hyvä olla oma sairaanhoitaja mukana reissussa. Hetken ihmettelin ihmisten hyörinrää, metroon ja ”kotiin”.

Olin päättänyt, että tänä iltana syön dimsumeja, koska Hongkong on kruunaamaton dimsum pääkaupunki. Syötiin niitä joskus Nupun kanssa Lontoossa ja halusin uusinnan. Vasta toisessa ravintolassa tärppäsi. Ensimmäisessä myytiin dimsumeja vain aamuseitsemästä (!!!) iltapäivä neljään. Erikoista. Ding Dimissä onneni kääntyi. Viereiseen pöytään osui vielä neljä nuorta englantilaismiestä, jotka näyttivät syöneen koko ruokalistan läpi sotkusta päätellen ja kysyin rohkeasti mitä suosittelevat. Ja sieltähän ne suositukset tulivat kuin apteekin hyllyltä. Harmi vaan, että kun tilaa yhden, saa kolme. Joten kahta satsia enempää ei yksin jaksa. Kiinalainen ruoka ja ruokailu perustuu muutenkin jakamiseen. Sataa sorttia pöytään ja siitä sorkkimaan puikoilla omalle lautaselle. Vaikka annosten jakaminen ei tällä reissulla onnistu, niin sentään puikoilla syöminen onnistuu. Kiitos Kiinan kiertomatkan 2015.

Täällä kun kaikki on niin suurta, niin täältä löytyy myös maailman pisin ulkona oleva liukuporras-kävelysilta systeemi. Mittaa on 800 metriä ja nousua 135 metriä. Portaat kuljettaa ihmisiä ala- ja yläkylän välillä. Aamulla klo 6-10 portaat menevät alaspäin ja klo 10-24 ylöspäin. Mietin mitenkähän se vaihto tapahtuu. Luulet meneväsi alas ja oletkin yhtäkkiä menossa ylös? Täytyihän näitä pieni matka mennä, kun kerran matkalle osuivat. 

Mitähän huominen mahtaa tuoda tullessaan? Sitä ei tiedä kukaan ja sehän tässä niin ihanaa onkin.